Etä-Äiti

Eka kertaa mietin pitäiskö lopettaa koko blogi

Teksti: Helka Belt

Vaikka sitä on kasvattanut kovaa panssaria näiden reilun kahden vuoden aikana, välillä kuitenkin pahoitan mieleni haukkujen ja kommenttien takia. Tähän voisi vastata, että mitäs sitten kirjoitat kaikesta elämässäsi, oma vika.

Niin se juuri on. Miksi kirjoitan? Miksi, kun minulle sanotaan, että olen huomiohuora, itsekeskeinen, impulsiivinen, äidinvaistoton, itsekäs ihminen?

No mitä muuta voi olettaa, kuin sitä kuuluista paskamyrskyä, kun kirjoittaa otsikolla Halusin yli kaiken vauvan, ydinperheen ja parisuhteen – Sain ne ja halusin heti erota? Miksi sitten kirjoitin sen? Miksi pitää avata koko sisäinen tuskansa koko kansan silmien eteen, jos ei kestä kritiikkiä? En oikeastaan edes tiedä. Minun on vain pakko. Ja sitten siihen samaan tekstiin tulee kommentti, että pelastin sillä jonkun elämän.

On silläkin väliä.

Joskus tuntuu, että selittelen valintojani ja koetan vakuuttaa, että olen tarkoittanut vain hyvää ja yrittänyt parhaani. Miksi sitten selittelet, sitäkin kuulen. En aina tiedä itsekään. Onko tässä enää mitään järkeä? Olen ensimmäisenä Suomessa avannut julkisessa blogissa totaalisen avoimesti etä-äitiyteen johtaneita tapahtumia, jotka eivät ole mitään ihan piisofkeikkejä. Ja kun sellaiseen tekstiin tulee paskaa kommenttia, kyllä se vain sattuu. Minuakin.

Ei minua kukaan pakota kirjoittamaan. Tänään ensimmäistä kertaa ikinä mietin, pitäisikö lopettaa koko blogi. Blogi, johon olen kirjoittanut henkilökohtaisempia asioita kuin hyvin moni muu blogaaja ikinä tekee. Onko tämä kaiken tämän väärti?

Ja sitten kilahtaa Instagramin yksityisviestiboxi: Onneksi kirjoitat. En selviäisi ilman tekstejäsi.

Ja minähän jatkan. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Kyllä mä kestän. Mä nousen taas. Helvetti te ette minua hiljennä. Ja jos tekstini ovat jonkun mielestä kamalia, niin eihän niitä ole pakko lukea?

Terveisin se hitonmoinen Feeniks, joka nousee aina

Lue myös

X