Etä-Äiti

En enää osaisi ja jaksaisi olla lähiäiti

Teksti: Helka Belt

Tunnelukot syntyvät lapsuudessa. Kuva:Terhi-Anneli Koivisto

Olen ollut kolme viikkoa teinini kanssa ja kaksi niistä on kuopuksenikin ollut kotona. Ruuan kantamisen lisäksi olen kantanut vastuun lapsestani lähestulkoon yksin näiden viikkojen ajan. Nyt poikani lähti takaisin isänsä luokse.

Olen pelännyt sanoa tätä ääneen. Vaikka tiedän, että se on totta.

Ja minä tajusin erään asian. Minä en jaksaisi tätä. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen. En jaksaisi olla lähivanhempi, joka on suurimman osan ajasta lapsen kanssa.

Olen pelännyt sanoa tätä ääneen. Vaikka tiedän, että se on totta. Olen tiennyt ehkä jo kauan. Tiedän senkin, että tottuisin ja oppisin, jos tätä jatkuisi enemmän kuin nämä kolme viikkoa. Mutta tähän liittyy paljon muutakin: ne kaikki kuluneet vuodet, kun olen ollut etä-äiti. Ja juuri nyt ymmärsin, mitä poikani isä on tehnyt nämä vuodet. Hän on jaksanut. Hän on hoitanut poikaamme. Hän on hoitanut tämän koulunkäynnin, kasvattamisen ja vastuunottamisen.

Juuri nyt ymmärsin, mitä poikani isä on tehnyt nämä vuodet. Hän on jaksanut.

Miten? Miten hän on tehnyt sen, kun minä olen aivan loppu jo viikkojen jälkeen? Tällä hetkellä kunnioitukseni yh-vanhempia, lähivanhempia ja yksin lapsistaan vastuun ottajia kohtaan on valtava. Te teette upeaa työtä ja jaksatte älyttömän hyvin.

En tiedä, pitäisikö tätä myöntää ääneen. Olen kuullut blogivuosieni aikana niin paljon haukkuja siitä, etten ole oikea äiti, mitä oikeaa vanhemmuutta tuollainen on ja enhän minä hoida lastani oikeasti ollenkaan. Tiedän, etteivät nämä kommentit ole (aina) oikeassa, mutta ehkä olen viimeinkin avannut silmäni niiden antamaa viestiä kohtaan: on paljon, josta en selviäisi.

Kuinka haastavaa on ollut olla lähivanhempi usean vuoden ajan välillä niin, ettei minusta ole ollut kovinkaan suurta apua.

Kuinka haastava onkaan ollut olla lähivanhempi usean vuoden ajan välillä niin, ettei minusta ole ollut kovinkaan suurta apua. Isä on saanut olla poikamme kanssa tämän tärkeät nuoruusvuodet, mutta on samaan aikaan joutunut ottamaan täysin vastuun tästä nuoresta ihmisestä. Juuri nyt tuntuu tyhmältä, että olen valittanut omasta tilanteestani. 

Sattuu ihan helvetisti sanoa nämä asiat. Etten osaisi tehdä asioita niin hyvin kuin toinen on tehnyt. Samaan aikaan olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että hän osasi. Meidän lapsi on upea nuori ja en osaa olla ajattelematta, että suurin kiitos tästä kuuluu hänen isälleen.

Minä otin aikoinaan sen vastuun, että myönsin olevani kykenemätön hoitamaan lastani.

Viimein ymmärrän, mitä hän on tehnyt lapsemme eteen. Hänestä tuli isä hyvin nuorena, ja hän on ottanut vastuuta isänä enemmän kuin moni muu. En ota tätä kaikkea itsestäänselvyytenä, en enää, jos joskus olisinkin ottanut.

Minä otin aikoinaan sen vastuun, että myönsin olevani kykenemätön hoitamaan lastani. Tuo akuutti tilanne on tietenkin jo ohitse, mutta koska olen ollut jo monta vuotta etä-äitinä, en enää osaisi välttämättä olla lähivanhempi; se joka ottaa vastuun joka päivä yksin. Onneksi lapseni isällä on ollut ja on puoliso auttamassa. Olen tästäkin äärimmäisen onnellinen. Minulla ei ole ketään, ja yksin kaikesta huolehtiminen tuntuisi tällä hetkellä vaikealta, jopa mahdottomaltakin.

Haluan uskoa, että on myös vahvuutta sanoa, ettei pystyisi hoitamaan kaikkea ilman apua.

Lapseni isä ansaitsee kaiken kiitoksen. En tiedä, missä olisimme ilman häntä. Nämä viikot opettivat minulle niin paljon, etten tiedä, olenko ikinä ollut näin alastomana totuuden edessä. Se sattuu, mutta myös lohduttaa. Olemme selvinneet, monien avulla ja toisten jaksamisella silloin, kun itse en jaksanut.

Onko suurempaa lahjaa olemassakaan?

Haluan uskoa, että on myös vahvuutta sanoa, ettei pystyisi hoitamaan kaikkea, olla avoin ja myöntää, että tarvitsee apua. Haluan sen olevan juuri sitä riittävän hyvää vanhemmuutta, jota toivon toteuttavani.

Lue myös: Loppuuko etä-äitiyteni ja siirrymmekö jälleen vuoroviikkoisuuteen?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram 

Lue myös

X