Narsistin uhrin tarina: ”En ole lapselleni enää edes etä-äiti”

Olimme perhe. Mies, minä ja kaksi tyttöämme; pikkuinen ja isosisko. Olimme naimisissa 12 vuotta ja elimme näennäisesti tavallista perhe-elämää, jollaista olin aina toivonutkin. Mutta kaikki ei ollut hyvin.

Ei ollenkaan.

Avioliittoamme varjostivat äärimmäinen mustasukkaisuus, sairaalloinen kontrollointi ja syyttely, vaikka kenellekään ei saanutkaan puhua vaikeuksistamme. Kulissi oli pidettävä hyvänä. Ja aina uudelleen ja uudelleen silti uskoin, että tässä oli onni, tässä oli aito elämä, kaikki muuttuisi hyväksi. Uskoin ja luotin. Mies oli ihana ja hyvä. Kaikki muuttuisi vielä.

Elämämme herrana hallitsi sairaus. Sairaus nimeltä narsismi.

Elämämme herrana hallitsi sairaus. Sairaus nimeltä narsismi.

Tämä herra kontrolloi kaikkea. Mies haukkui kaikki läheiseni; osansa saivat ystäväni, perheeni, sukulaiseni, jopa työkaverini ja hänen omat sukulaisensakin. Vika oli aina kaikissa muissa mutta ei hänessä. Ei ikinä hänessä. Hän oli täydellinen, hän oli ihana. Ei meidän luona edes käynyt loppujen lopuksi ketään. Ei kukaan uskaltanut. Ei kukaan jaksanut kuunnella herramme puhetta. Minusta tuli sisäänpäinkääntynyt, hiljainen ja  säikky. Kuin simpukka kuoressaan, joka oli tiukasti kiinni ja ei näyttänyt ulospäin helmeä, joka oli sisällään.

Oma persoonani hävisi ja muuttui, kun kaikki liittyi aina häneen. Mieheen ja hänen narsismiinsa. Hän syytti minua pettämisestä ja kaikesta mahdollisesta, mistä ihmistä voi ylipäätään edes syyttää. Minun ei auttanut huutaa, ei selitellä, ei ottaa vastaan haukkuja hiljaa. Kaikki oli aina kamalan huonosti, minä olin aina kamala. Tein kaiken aina väärin. Kaikki vaikeudet olivat minun syytäni. Mies käyttäytyi huonosti, koska minä olin niin huono. Ansaitsin kaiken tämän. Minun puhelimeni tutkittiin, viestini luettiin ja minua syytettiin.

Lopulta en jaksanut enää. Yritin miettiä, miten tästä pääsisi pois. Halusin, että tämä kaikki loppuisi. Että saisin rauhan. Muutin pois. Mutta rauhaa ei tullut. Ei pitkään aikaan.

Alkoi elämäni kamalin helvetti.

Alkoi elämäni kauhein helvetti.

Yhtenä päivänä huomasin, että mies oli lähtenyt ja ottanut tyttömme mukaansa. Hän soitti minulle autosta, tyttömme istuivat takapenkillä. Hän haukkui minua huoraksi ja äpäräksi, siinä tyttöjemme kuullen. Hän uhkasi ajaa auton veteen, tappaa minun perheeni, minun tyttöni. Koska olin muuttanut pois, hän tappaisi heidät. Tyttöjen kuolema olisi minun syytäni. Tuijotin luuria. Pelästyin ja soitin poliisille, mutta poliisi ei uskonut minua, ei halunnut tehdä mitään. Huusin puhelimeen, koska olin kauhuissani: pelastakaa lapseni!  

Viimein mies löydettiinkin ja juoksin tyttöjeni luokse. Halasin heitä, tuntui etten halunnut päästää enää ikinä irti. Mies katsoi minua vierestä,haukkui minua juopoksi ja ei halunnut antaa lapsiani minulle.

Myöhemmin istuimme sosiaalitoimiston huoneessa. Mieheni selitti tädille, että meillä oli ollut pientä riitaa, mutta hyvin kaikki oli. Hänen äänensä oli miellyttävä ja imelä. Istuin tuolilla tuossa huoneessa ja tuntui, että katselin koko tilannetta jostain kaukaa, jostain muualta. En saanut sanottua mitään. Kaikki tuntui jotenkin absurdille. En ymmärtänyt, miten elämäni oli muuttunut tällaiseksi. Miten olin joutunut tänne, selittämään elämästäni ja sen ongelmista vieraalle tädille. Täti katsoi ymmärtävästi, silmät olivat ystävälliset.

Mies lähti pois ja minä jäin istumaan, tuohon huoneeseen sen tädin kanssa. Täti katsoi minua ja sanoi, että nyt saa puhua rauhassa, nyt on turvallista sanoa ne sanat, jotka polttelivat sisälläni. Purskahdin itkuun, selitin ja itkin, itkin ja selitin. Täti lupasi auttaa, kyllä se uusi kotikin löytyisi vielä. Eihän tällainen voisi jatkua.

Ehkä kaikki järjestyisikin. Mies oli tuon tapaamisen jälkeen yllättävän mukava. Sovittiin järjestelyistä. Tuntui hyvälle. Nuorempi tyttö tulisi minun kotiini ja isosisko jäisi asumaan isin kanssa, siellä olisi enemmän tilaa, lemmikit ja kaveritkin lähempänä. Voisin ottaa hänet luokseni aina, kun työt sen sallisi. Isosisko olikin luonani pari yötä ja toivoin, että nyt kaikki alkaisi helpottamaan.

En saisi soitella heille, tyttöä ahdisti.

Yhtäkkiä kaikki muuttui. Isosisko ei halunnut enää tulla luokseni ja ei vastannut minulle, kun kysyin, mikä oli vialla. Mies sanoi, etten saisi soitella heille, tyttöä ahdisti, enkö sitä huomannut. Miksi olin niin itsekäs. Anna tytön olla rauhassa, soitot vain sekoittivat tämän mieltä lisää. Seisoin kotonani surullisena, halusin nähdä tyttöäni, eikö kukaan ymmärtänyt sitä? Ikävä kalvoi sydäntäni.

Tädit sieltä toimistolta tulivat käymään luonani. Kysyivät ja katselivat. He kyselivät ihan ihmeellisiä kysymyksiä. Joinko liikaa? Mikä suhde minulla oli alkoholiin? Katselin heitä ihmeissäni. Vastasin kummissani ja pahaa aavistamatta,  ihan vähän vain join joskus, ruuan kanssa, ehkä saunan yhteydessä. Olisi pitänyt jo ymmärtää, että jokin oli pahasti vialla. Mutten ymmärtänyt.

En vielä. Mutta tulisin ymmärtämään. Hyvin pian.

Nyt oli jokin kammottavalla tavalla vialla.

Jälleen tuli tapaaminen, se sosiaalitoimiston huone alkoi käydä tutuksi. Ja jälleen mies puhui kauniisti tädeille. He nyökyttelivät. Hyvältä isältähän tämä vaikuttaa. Minua he katsoivat oudosti ja sydäntäni kylmäsi. Nyt oli jokin kammottavalla tavalla vialla. Ja mies kertoi tädeille, kuinka olin pahoinpidellyt lapsiani avioliittomme aikana, miten join aina liikaa. Hän katsoi minua jäätävällä katseellaan ja sanoi: “Jatkanko vielä, vai joko tulet kotiin?” Minusta piti tehdä rikosilmoitus, täti sanoi. Nämä olivat vakavia syytöksiä, kai sen ymmärrsin?

Helvetti vain paheni.  Minusta tehtiin useita rikosilmoituksia: minä olin pahoinpidellyt lapsiamme, käytössäni oli huumeita ja alkoholia, oli paljon eri miehiä ja holtitonta käyttäytymistä. Ja ne tädit uskoivat. Taisi uskoa koko maailma. Miehen rakentaman tarinan verkkoihin jäivät kaikki kiinni ja hän kiristi narut heidän ympärillään. Minä jäin ulkopuolelle.

En nähnyt lastani, minun ikiomaa tyttöäni. Tein kaikkeni, että tilanne selviäisi. Kävin pissaamassa tikkuihinkin, annoin näytteitä näytteiden perään. Näettehän, ei mikään ole huonosti, olen kunnollinen äiti, uskokaa nyt!  Saanko nyt nähdä tyttöäni? Mitähän sairaanhoitajakin ajatteli minusta? Katsoikohan hän minua ja ajatteli:  taas näitä, miten näistä äideistä tuleekin näin vastuuttomia, näin holtittomia?

Minut oli imaistu johonkin sekopäiseen ja tuskalliseen leikkiin, joka oli kuitenkin hirvittävän totta. Se leikki oli minun elämäni. Minun lapseni. Minun äitiyteni. En saanut apua mistään. Kaikki uskoivat miestä. Täydellistä ja ihanaa miestä. Osa ystävistänikin uskoivat häntä. Minussa oli vika, minä olin se kamala.

Ja isosisko meni pois, pois miehen verkkoihin. Minun oma esikoiseni. Mitä minulle jäi? Kuka minua uskoo enää? Itketti tyttöni puolesta. Omasta puolestani en enää edes jaksanut itkeä. Kyyneleet olivat jo loppuneet, olin käyttänyt ne jo varmaankin loppuun.

Mutta kaikki vain jatkui, entistä kamalampana. Sain mieheltä viestejä, joissa haukuttiin ja uhkailtiin minua. Hän seurasi minua minne kuljinkin. Ei välittänyt edes lähestymiskiellosta, joka minun oli ollut pakko tehdä. Hän sai tuomion  lähestymiskiellon rikkomisesta, vahingonteosta sekä vainoamisesta. Ei hän siitä välittänyt. Hänestä oli tullut hirviö, joka jatkoi kulkuaan säälimättömisti kohti päämääränsä toteuttamista: elämäni pilaamista.

Minä jatkoin sinnikkäästi tädeille puhumista, vaatimista ja heihin vetoamista. Voimaa minulle tähän antoi pikkuiseni, jolla oli ikävä siskoaan. Isää pikkuisella ei enää ollut. Oli vain isän varjo, joka seurasi ja uhkaili meitä. Pikkuinen näki, miten äiti pelkäsi, näki miten äidin elämä oli jatkuvaa pelkoa ja surua. Mitähän pikkuinen tästä kaikesta ajatteli? Miten kaikki häneen vaikutti?

Lopulta tädit suostuivat siihen, että pikkuinen näkisi siskoaan pienessä huoneessa. Minä en huoneeseen päässyt, isompi tyttö kuulemma ahdistuisi siitä. Ja siinä huoneessa pikkuinen kuuli isommalta, miten äiti on kamala, äiti on pilannut heidän elämänsä. Oliko kumma, että pikkuinen meni ihan sekaisin? Tämä pieni, ihana ihminen oli kuitenkin syy siihen, että selvisin tuosta kaikesta. Hän piti minut elämässä kiinni. Heikosti, mutta kiinni kuitenkin.

Ahdistuneena, lyötynä ja peloissani tein virheen.

Ahdistuneena, lyötynä ja peloissani tein virheen. Luotin uuteen mieheen. Halusin turvaa. Halusin rakkautta. Kävi ilmi, että tämä uusi mies käytti lääkkeitä ja huumeita. Elämääni astui väkivallan pelko, kun mies lääkehuuruissaan uhkaili minua. Pelko oli elämässäni joka päivä. Minua haukuttiin niistä teoista, mitä tämä toinen teki. Pettämisestä, juomisesta, huumeista ja alkoholista. Mies haukkui jopa omaa pikkuistani äpäräksi. Että minä olin pettänyt edellistä miestäni ja saanut tämän äpärälapsen. Mikään ei tuntunut riittävän hänelle, hän keksi pahempia ja pahempia solvauksia.

Myös edellinen mieheni sai tästä vettä myllyynsä. Nythän minua voi haukkua vielä lisää. Vaaransin lapseni elämän, vein pikkuiseni vaarojen maailmaan, huumeiden maailmaan. Lisää lastensuojeluilmoituksia. Lisää syytöksiä, nyt kahdelta mieheltä. Lisää haukkumista.

Ja silti, kaiken tämän keskellä ex-mieheni vieläkin vaati minua tulemaan takaisin. Tappaisin hänet, jos en tulisi takaisin. Hän ei selviäisi. “Älä jätä”, kuulin joka päivä. “Tule takaisin, tarvitsen sinua.”

Minun onnekseni pieni ihmisten joukko alkoi näkemään miehen tarinan taakse. Isosiskon opettajakin sai kokea miehen vainon, erovaatimukset ja valheet. Opettaja näki, miten tyttö voi huonosti. Miten mies vaikutti meidän kaikkien elämäämme. Ja sitten, viimein poliisikin tajusi. Jotain oli vialla. Ja pahasti.  

Luojan kiitos en enää kuunnellut herraa, en kuunnellut miestä, joka puhui tuon herran äänellä. Ja siitä seurasi lisää lastensuojeluilmoituksia, uhkailuja, selvittelyjä ja selvityksiä.

Sitten tuli stoppi. En jaksaisi tätä lisää enää, en enää yhtään. En kumpaakaan miestä. Sanoin tädeille, että tämän oli loputtava. Loputtava vaikka sitten niin, että lapseni haettaisiin minulta pois. Jos ette usko minua, hakekaa hänet sitten pois. En jaksa enää. Ja tämän he uskoivat, viimeinkin. He näkivät, että pikkuisella oli hyvä äitinsä kanssa. Olin hyvä äiti.

Vanhempi tyttö vihaa äitiään.

Alkoivat huoltajuuskiistat, joissa minua auttoivat asianajaja ja uudet tädit, jotka eivät olleet miehen lumoissa. Päätös tuli ja pikkuinen jäisi minulle. Isosisko jäisi miehelle. Perusteluina tähän oli, etteivät vanhemmat osaa enää edes keskustella keskenään. Vanhempi tyttö vihaa äitiään. Ei halua äitiä. Ei voida pakottaa asumaan äidin luona. 15-vuotias tyttö halusi unohtaa äidin. Isä ei isosiskoa tuonut enää edes valvottuihin tapaamisiimme.

Äiti erotettiin lapsestaan. Minut erotettiin minun esikoisestani. En ole hänelle edes etä-äiti. En saa nähdä häntä, olla hänelle äitinä. Mutta sydämessäni hän on aina minun oma rakas esikoiseni. 

En ole lastani neljään vuoteen tavannut eikä pikkuinen isosiskoaan. Ikävämme on suunnaton.  Yritän ajatella, ettei isompi nyt vielä ole valmis minua näkemään. Toivon, että hän tietää, miten äiti rakastaa tätä kamalasti. Että hän tietää äidin olevan vielä olemassa. Että hän vielä joskus tulee ovelleni ja sanoo minulle “äiti”. Että hän tietää, että minulla oli vain huonoja vaihtoehtoja. Että valitsin niistä sen pienimmän pahan. Että hän on kaikkeni pikkuisen kanssa.

En enää ikinä halua joutua tuollaiseen helvettiin. En enää ikinä antaudu tuollaiseen ahdistuksen verkkoon. Tuollaisen narsismin herran vietäväksi. Nykyään saan olla oma itseni. Vikoineni ja puutteineni, mutta täydellisesti vain minä. Saan olla turvassa ja olen aidosti rakastettu. Simpukka on auennut ihan vähäisen jo. Arvet jäävät mutta elämä jatkuu. Olen haavoittunut, mutta vahvempi. Minua rakastetaan ja minä rakastan.

Elämä jatkuu.  Minä jaksan jatkaa.

***********************

Lue: Miksi narsistin otteesta on niin vaikea päästä?

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?