En ollut mikään äiti-ihminen kunnes kaikki muuttui

Minä en ollut sitä tyyppiä, että rakastan olla kotona lapsen kouluikään asti ja mielellään sinne yläkouluunkin asti ainakin. Kotiäitiys ei käynyt minulle ollenkaan ja juoksin ilomielin takaisin töihin mahdollisimman nopeasti. En tykännyt imettää tissiraivareista huolimatta, vaihdoin korvikkeeseen hyvillä mielin ja lapsenkin vein omaan huoneeseen nukkumaan jo puolivuotiaana. 

Rakastin yksinoloa ilman lapsia.

Olen aina nauttinut yksinolosta ja ulkona käymisestä ilman lapsia. Nautin hiljaisuudesta ja siitä, että kotona on siistiä. En odottanut kuin kuuta nousevaa sitä, että lapset tulevat hoidoistaan ja kouluistaan, että saadaan koko ilta olla yhdessä. En lukenut kiintymysvanhemmuusjuttuja ja toteuttanut niitä perhepedissä, sanoittamalla ja tunnekasvatuksella.

En juurikaan nauttinut istuessani hiekkalaatikon reunalla ja kuunnellessani puhetta kakkavaipoista. En rakastanut vauvavuotta yövalvomisineen. Kiukuttelin yöheräilyille ja annoin jo ajoissa kiinteitä, että lapsi nukkuisi pidempään yöllä. Uhmaikä sapetti valtavasti ja en osannut aina suhtautua siihen rakentavasti.

Kuvittelin odottavani tältä kesältä yksinoloa ja aioin vetelehtiä kahviloissa ja viinibaareissa läppärini kanssa.

Mitä tapahtui tuolla Helkalle? Koska tämä nykyinen Helka nauttii lapsiensa kanssa olemisesta enemmän kuin mistään muusta. Kuvittelin odottavani tältä kesältä yksinoloa ja aikuisten seurassa matkustamista. Onhan minulla kesällä kaksi kokonaista viikkoa lapsettomana. Aioin kirjoittaa uutta kirjaani ja blogiani joka päivä, vetelehtiä kahviloissa ja viinibaareissa läppärini kanssa.

Eräänä päivänä ymmärsin, että olen kaikkein onnellisimmillani lasteni kanssa. Minä ärhentelen kuin leijonaemo, jos heitä arvostellaan tai heitä kohdellaan huonosti. Odotan yhteisiä päiviä ja erossaolo tekee kipeää. Olen riippuvainen heistä ja uskallan sanoa sen ääneen. Pelkään sitä hetkeä, kun he lähtevät luotani.

Lakkasin etsimästä onnea. Koska minulla on se jo heissä.

Tunnen sanoinkuvaamatonta onnea, kun lapseni hymyilee. Kun teinini ottaa nuorimmaiseni syliini ja he halaavat, luulen, että se on elämäni hienoimpia hetkiä. Ne hetket äitiydessä, jotka ennen ärsyttivät, ovat nyt jotain, jota osaa jopa arvostaa. Kun valvon yöllä lasteni vuoksi tunnen olevani merkityksellinen, en ärtynyt. Minä olen heille äiti. Mikä voisi olla tärkeämpää?

Ymmärsin, että lapseni ovat he, jotka pysyvät luonani. En tarkoita tällä edes yhteistä osoitetta tai samaa kotia, vaan jotain syvempää – henkistä yhdessäoloa. Ja ymmärsin vielä enemmän – olen lakannut etsimästä onnea. Koska minulla on se jo. Heissä. Kaikkein päällimmäisenä ajatuksena mieleeni nousi se tärkein: minä olen äiti. 

Minusta on tullut äiti-ihminen. Elämä ja vaikeudet, erot ja lapsista erossa olot muuttivat minut täysin. Arvostan kaikkea enemmän ja isommin kuin koskaan. 

Lue myös: Vuoroviikkovanhemmuus ei ole mitään lomailua

Rakastan olla äiti.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter