Etä-Äiti

”En toivonut tällaista elämää, mutta tämän minä sain, ja sitä rakastan” – Älä katkeroidu elämälle

Teksti: Helka Belt

En minä tällaista elämää ajatellut eläväni. En ajatellut, että se on näin vaikeaa. En kuvitellut kohtaavani niin paljon vaikeuksia, joiden aikana ajattelin, etten varmasti selviä. Kun nuorena naisena ajattelin tulevaa elämääni, ajattelin että tulevaisuudessa rakastan, elän, nautin, tulen äidiksi, toteutan itseäni. En ajatellut jääväni yksinhuoltajaksi, masentuvani, joutuvani vaikeaan parisuhteeseen, rämpiväni parisuhteesta toiseen löytämättä sitä pysyvyyttä, jota niin paljon kaipasin.

En ajatellut kirjoittavani blogia etä-äitiydestä. Enhän edes tiennyt, mitä oli etävanhemmuus.

En ajatellut kirjoittavani blogia etä-äitiydestä. Enhän edes tiennyt, mitä oli etävanhemmuus. En edes tiennyt, mitä on vanhemmuus.

Voisihan sitä katkeroitua. Miettiä, että olisi tämä kyllä helpompaakin voinut olla. Katsoa muiden elämää ja miettiä, että mitä ihmettä sinä valitat, tietäisitpä vain, mitä todellinen kurjuus on. Ja itseasiassa minä katkeroiduinkin. Tänä syksynä tuntui, että nyt tämä kaikki on jo ihan liikaa. En jaksa enää. Alan huutamaan. Ei tässä ole vain enää mitään järkeä. Yritän ja tsemppaan ja teen kaikkeni, ja tuntuu, että silti kaikki menee ihan pieleen.

En jaksa enää. Alan huutamaan. Ei tässä ole vain enää mitään järkeä.

Ärsyynnyin ihan kaikesta. Uhriuduinkin ja ajattelin, että edes oma lapseni ei enää halua olla luonani. Tähän on tultu, onko enää syvempää alhoa olemassakaan. Ihan sama, en yritä enää. Ajattelin, että ihan turhaa tämä kaikki on, koska päin helvettiä menee kuitenkin. Mitä hyötyä tästä on, yrittää. Miksi elämän pitää olla niin vaikeaa!

Eräs ystäväni tiputti minut maan pinnalle. “Helka, jos et olisi kokenut noita kaikkia, olisitko nyt tässä, missä olet? Tsemppaamassa muita, kirjoittamassa upeaa blogia, julkaisemassa kirjaasi? Elämä voi olla vaikeaa, mutta katkeroituminen ei auta. Olet päässyt näin pitkälle, koska olet kokenut mitä olet. Mistä sinä tiedät, missä olisit ilman kokemiasi asioita?”

Minä tipuin maan pinnalle rytisten ja sen jälkeen lähdin kovaan kiitoon kohti taivasta.

Minä tipuin maan pinnalle rytisten ja sen jälkeen lähdin kovaan kiitoon kohti taivasta. Ymmärsin, että hän on oikeassa. Enemmän oikeassa kuin arvasinkaan. Tuo hetki oli käännekohta koko tämän hetkisessä ajattelussani. Ymmärsin, että minusta on mihin vain ja siihen minä pääsenkin. Jos vain aloitan pyrkimään sitä kohti ja lopetan tämän valittamisen.

Eilen eräs ystäväni sanoi minulle, että olen määrätietoinen ja vahva, saavuttanut jo todella paljon ja pääsen varmasti ihan mihin vain. En heti tunnistanut itseäni tuosta kuvauksesta. Kunnes ymmärsin, että tuollainenhan minä olen. Nyt tarvitsee enää vain itsekin ymmärtää se.

Voin katkeroitua. Voin huutaa ja raivota ja olla onneton. Voin poteroitua ja itkeä surkeuttani maailman loppuun. Mutta kukaan muu ei siitä kärsi kuin minä. Tämä on minun elämäni, ja siitä tuli tällainen. Ja rakastan sitä tällaisena. Koska ei ole muuta vaihtoehtoa.

Voin poteroitua ja itkeä surkeuttani maailman loppuun. Mutta kukaan muu ei siitä kärsi kuin minä.

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, meillä on vain tämä yksi elämä ja voimme aina oppia tapahtuneista. Tehdä niistä vahvuutemme. Sen, joka määrittää sen, millaisia me olemme.

Minusta tuli tällainen. Elämäni on tällainen. En halua olla katkera, olla se katkera nainen, joka märehtii vanhoja tapahtuneita eikä pääse elämässään eteenpäin.

Se ei ole kovin vetoavaa. Vetoavampaa on olla ylpeä itsestään, kun on aihetta.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Lue myös

X