Etä-Äiti

En voi tehdä lisää lapsia – en kestä sitä luopumisen tuskaa enää kertaakaan

Teksti: Helka Belt

Muistan sen upean, ihanan, vaaleanpunaisen vauva-ajan. Muistan sen tunteen, kun sain vauvan rinnalleni ensimmäistä kertaa. Muistan, miten saatuani esikoiseni syliini ensimmäistä kertaa purskahdin itkuun ja sanoin kätilölle: ”Tekisin tämän kaiken ihan heti uudelleen!” Muistan, kuinka nostin esikoiseni ilmaan, kun häntä tultiin katsomaan. ”Katsokaa, miten ihana vauva. Se on minun!”

Muistan sen tunteen, kun tissit täyttyivät maidolla. Miten ylpeä olin pallomaisista rinnoistani. Miten ihanalta näytti, kun vauva imi rintaani. Muistan vauvan äännähtelyn, sen tyytyväisen önähtelyn, kun maitoa pulppusi hänen suuhunsa.

Muistan, miten ihanaa oli parisuhteellemme, kun kuopuksemme saapui maailmaan. Miten siinä kuplassa me elimme. Olimme onnellisia.

Miten onnellisia olimme, kun näimme vauvan kasvavan isommaksi. Miten ylpeitä olimme hänestä.

 

Siksi onkin todella kivuliasta olla lapsistaan erossa.

Miten sitä rakastuukaan tuohon omaan lapseensa niin, että pakahtuu. Siksi onkin todella kivuliasta olla lapsistaan erossa. Siksi en enää halua saada lapsia. Tämä kipu on liian hurja kestettäväksi. En enää halua rakastua lapseen, kasvaa häneen kiinni. Entäs jos sittenkin taas jokin menee pieleen? Entä jos minusta tulee vuoroviikkoäiti tai etä-äiti uudellekin lapselle?

Kun on kokenut sen, miltä tuntuu olla erossa omasta lapsestaan, ei uskalla ottaa enää riskiä elämän suhteen. Juuri nyt ikävöin kuopustani niin, että sydämeen sattuu. Muistan hänen iloiset silmänsä, nauravan suunsa, hersyvän naurunsa. Hän on upeassa iässä juuri nyt vähän yli kolmivuotiaana. Niin suloinen, että tuntuu, etten voi poistua hänen vierestään edes silloin, kun hän nukkuu.

Ja sitten tulee se hetki, kun isänsä tulee hänet hakemaan. Hei hei rakas..

Olen taas jäänyt paitsi yhdestä viikosta lapseni elämässä!

Kun hän saapuu viikon päästä uudelleen, tuntuu, että hän on kasvanut ja kehittynyt hurjasti. Olen taas jäänyt paitsi yhdestä viikosta lapseni elämässä! Entäs jos hän oppii jotain todella ihanaa juuri isänsä luona. En ole sitä näkemässä. Itkettää.

En voi luopua enää lähiäitiydestä kertaakaan. Olen sen nyt kaksi kertaa kokenut. Toki olen kuopukselleni lähiäiti virallisesti, mutta vuoroviikkovanhempia me hänen isänsä kanssa molemmat olemme, yhtä lähejä tai etiä molemmat, jos pitää näitä joskus raadollisiakin termejä käyttää.

Sitten minut repäistiin todellisuuteen, siihen tilanteeseen, että rakas kuopukseni asuu myös muualla.

On todella vaikeaa elää joka toinen viikko erossa ikiomasta lapsestaan, johon on muodostanut erityisen suhteen jo senkin takia, koska esikoiseni on minulle etäpoika. Että tämän uuden vauvan kanssa kaikki meneekin niin, ettemme elä erossa. Ja sitten minut repäistiin todellisuuteen, siihen tilanteeseen, että rakas kuopuksenikin asuu myös muualla.

 

Olen ollut lähiäiti ja vuoroviikkoäiti, olen ollut yh-äiti ja olen etä-äiti. Olen kokenut varmasti paljon enemmän äitiyden eri tunteita ja muotoja kuin monet muut. En ikimaailmassa luopuisi noista muistoista; vauva-ajan väsymyksestä ja onnikuplasta, taaperoajan hassutteluista uhmineen päivineen, leikki-iän riemullisista hetkistä, kun lapsi ymmärtää, miten paljon osaa jo tai kouluajan iloista ja suruista.

Olen ne kokenut ja ne muistot ovat sydämessäni aina. Mutta uudelleen en voi enää tähän kaikkeen lähteä. Ei enää. Minulla on kaksi upeaa lasta. Enempää en tarvitsekaan.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

 

Lue myös

X