Entä jos minulla ei olisi lapsia?

Entä jos en olisi äiti? Entä jos minulla ei olisi näitä lapsia?

Minkälainen olisin? Minkälainen olisi elämäni?

 

Varmasti jokainen vanhempi on joskus miettinyt näitä kysymyksiä. Lapsen saaminen on aina iso, iso elämänmuutos. Se on yksi isoimpia ellei isoin elämänkriisi ja muutos. Kriisit elämässä voivat olla positiivisiakin, mutta yhtä kaikki ne muuttavat kaiken täysin ja mikään ei tule koskaan olemaan enää niin kuin ennen.

Vanhemman rakkaus on erilaista kuin mikään muu rakkaus. Se on ehdotonta ja kaikennielevää, se aiheuttaa syyllisyyden tunteita, kun tajuaa, ettei ole täydellinen vanhempi, se aiheuttaa huolta, murhetta, onnea, ilonkyyneleitä ja murheen itkuja. Meistä tulee vähemmän itsekkäitä ja enemmän toista, tuota pientä ihmettä, ajattelevia. Me pelkäämme toisen puolesta enemmän kuin kenenkään muun. Me ajattelemme toisen parasta. Me huolehdimme ja rakastamme.

Siksi lapsen saaminen muuttaa ihan kaiken.

Olen kertonut, että sain esikoiseni ilman suunnittelua ja että perheestämme ei koskaan tullut perhettä. Joten lapsen saaminen tuli minulle aika yllättäen ja muutti elämäni kertaheitolla nuoren aikuisen opiskelijaelämästä äitielämään.

Millaista elämäni olisi, jos en olisi saanut esikoistani? Mihin suuntaan olisin lähtenyt ja mitä tehnyt? Millainen nainen olisin nyt tällä hetkellä?

En olisi kasvanut yhden vuoden aikana äidiksi, naiseksi ja elämästä selviytyjäksi.

Esikoiseni muutti minut niin täysin, etten osaa edes kuvitella, millaista elämäni nyt olisi ilman häntä. En olisi oppinut pitämään pienestä vauvasta huolta yksin, keksimään ruokarahat jostain, kun rahaa ei ollut, en olisi jäänyt ulkopuoliseksi opiskelijaystävieni juhliin ja menoihin. En olisi kasvanut yhden vuoden aikana äidiksi, naiseksi ja elämästä selviytyjäksi.

En olisi tämä ihminen, joka nyt olen. On pelottavaa edes ajatella, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisin valinnut toisin. Jos olisinkin tehnyt abortin, jos en olisikaan tavannut esikoiseni isää, jos emme olisi saaneetkaan tätä lasta. Koska elämäni on 20-vuotiaasta asti ollut sitä, että minulla on tämä lapsi, joka muutti suunnitelmani ja elämäni suunnan täysin, en voi kuvitellakaan, mitä nyt 14 vuoden jälkeen elämäni ilman häntä olisi.

Entäpä sitten, jos en olisi saanut kuopustani? Jos minulla olisi vain yksi lapsi, etäpoikani?

Olisin paljon vapaampi toteuttamaan itseäni. Voisin edetä urallani ihan eri tavalla. Voisin iltaisin tehdä mitä haluaisin. Voisin kirjoittaa yömyöhään ja tehdä työpäiviä pidempään. Voisin tienata enemmän rahaa, voisin uuden kumppanini kanssa viettää enemmän aikaa. Ei olisi tapaamisjärjestelyjä, ei vuoroviikkoäitiyttä, ei aikataulujen yhteensovittamista.

Olisin vapaampi. Mutta olisinko onnellisempi?

Kieltämättä olen joskus ajatellut, että elämä olisi helpompaa ilman lapsiani.

Kieltämättä olen joskus ajatellut, että elämä olisi helpompaa ilman lapsiani. Kyllä, sanoin tuon lauseen juuri ääneen. Mutta se, että se olisi helpompaa ei tarkoita sitä, että se olisi parempaa.

Vaikka en olekaan sitä mieltä, että lapset ovat elämän päätarkoitus ja että he ovat ainut syy, miksi olemme täällä maan päällä, kyllä minä silti olen sitä mieltä, että he ovat se syy, miksi olen juuri sellainen kuin nyt olen. Miksi olen jaksanut niin paljon vaikeuksia ja murheita. Miksi olen jaksanut herätä joka aamu. Miksi tunnen sellaisia onnen tunteita, joita kukaan muu ei voi minulle tarjota. Miksi nautin sotkuisesta kodista, miksi jaksan herätä launtaiaamuisin kuudelta ja olla siitä onnellinen. En olisi saanut kokea raskauden vauvamahaa, en potkuja masussani, en elämän kasvamisen ihmettä.

En olisi saanut kokea, miten yksi sana voi saada sydämeeni enemmän onnen tunnetta kuin mikään muu:

Äiti.

 

Olen äiti. Olen ennen kaikkea kuitenkin aina äiti.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?