Etä-Äiti

Ero, joka sattui paljon

Teksti: Helka Belt

Eroja, surua, katumustakin.

Sitä on elämä välillä. Joillakin enemmän, joillakin vähemmän.

Minulla ehkä sitten ollut enemmän. Toki elämäni on ollut täynnä iloa, onnistumisia ja rakkauttakin. En minä sitä sano.

Nyt on silti kuitenkin aika kertoa tarina siitä, miksi erosin kuopukseni isästä. Tarina, mutta se on tosielämästä. Rankka, mutta aito.

Aiemmin olen jo kertonut erostani etäpoikani isästä, joka ei ollut millään tavoilla dramaattinen tai ahdistava.

Samaa en voi sanoa erosta, kun tiemme erosivat toisen lapseni isän kanssa. 

 

Tuo ero sattui.

Tuo ero sattui. Olin toivonut, että viimein saan perheen. Perheen, lapsen yhdessä, sen turvan, jota olin etsinyt jo niin kauan.

Mies oli ihana, hyvä, mahtava isä. On sitä edelleen. Erosta ei voi syyttää häntä.

En tiedä, voiko siitä syyttää ketään. 

 

Minä tein virheen.

Minä tein virheen. En käsitellyt menneisyyttäni. En käsitellyt surua, tuskaa, ahdistusta, kipua ja pelkoja, joita edellinen elämäntilanteeni oli tuonut tullessaan.

Käytkö terapiassa, taidat tarvita sitä? kuulen usein, kun kerron tuosta suhteestani. En käynyt, mutta olisi tarvinnut käydä.

Tämä: Ei pidä lähteä uuteen suhteeseen tai elämäntilanteeseen, jos ei ole käsitellyt mahdollisia vaikeita tapahtumia, joita on juuri aiemmin tapahtunut. Tai ei juuri aiemminkaan, vaan vaikka kauankin aikaa sitten, mutta jos ne ovat käsittelemättömiä, tulee ongelmia.

Se on aivan varma. Ongelmia tulee. Ja paljon.

Mutta minä lähdin. Minä toivoin.

Toivoin, että nuo asiat unohtuisivat. Saisin rauhan. Olisi hyvä olla.

 

Olikin hetken. Montakin hetkeä. Saimme ihanan pojankin.

Ehkä kaikki menisikin hyvin, ajattelin.

Ei mennyt.

Kun pahaa-aavistamattomana elimme perhe-elämäämme, iskivät paha olo, traumat ja pelot päälle.

Ne iskivät niin, etten voinut hengittää. En liikkua, en olla. 

Välillä tuntui, etten voisi pitää huolta tuosta pojastani, rakkaasta kuopuksestani. Sattui niin paljon. Olin niin rikki.

Esikoiseni asui isänsä luona, asuu edelleen, koska tuo vaikea tilanne oli lamauttanut kykyni olla kunnollinen äiti.

 

Ei, ei, huusin mielessäni, Miksei menneisyys jätä jo rauhaan!

Nyt se oli tapahtumassa uudelleen. Ei, ei, huusin mielessäni. Miksei menneisyys jätä jo rauhaan! Mutta ei se voi jättää, jos asioita ei ole käsitellyt mielessään.

Niinpä jouduin vaikeimman kautta käsittelemään ne. Jäin jälleen yksin. Ei sitä tilannetta olisi kukaan jaksanut. Tai ei tilannetta. Vaan minua.

Tuo perhe, joka meillä oli, rikkoutui. Sen takia, koska en ollut käsitellyt asioita, jotka traumatisoivat mieltäni. 

 

Se on helppo nähdä nyt, kun asiat on käsitelty. Kun on valmis, valmis elämään ja olemaan vahva, ei rikkoutumaton, mutta korjattu.

Kyllä minä kysyin, toivoin, anelinkin. Nyt olisin valmis. Valmis olemaan taas perhe. Mutta toinen oli jo mennyt. Kyllä minä sen ymmärrän.

Anteeksi. Ei sitä voi muuta sanoa. 

 

Terapiaa ei tarvitse hävetä.

Siksi minulla ei ole perhettä. Ei kummankaan lapseni isän kanssa. Mutta perhettä on silti ympärillä. Minun lapseni. En ole onneksi heitä menettänyt mihinkään. 

 

Elämä on monisäikeistä ja kummallista. Se tuo eteen asioita, joihin ei osaa varautua.

Mutta joihinkin osaa. Ei voi tehdä samaa virhettä kaksi kertaa. Nyt käsittelen vaikeat asiat avun kanssa, jos tarvitsee. Ihmismieli tarvitsee sellaista.

Terapiaa ei tarvitse hävetä. Hävetä pitää, jos ei halua parantua, tulla vahvemmaksi.

Minä haluan. Askel kerrallaan se tapahtuukin.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

 

Lue myös

X