Heti eron jälkeen odotin lapsivapaita ja omaa aikaa – Pyhitä eron jälkeinen aika itsellesi
Vanhempi, anna itsellesi eron jälkeen aikaa.
Eron jälkeen oma aika ilman lasta on tärkeää. Sanon jopa, että eron jälkeen PITÄÄ elää itselleen, ei lapselleen.
Miksi sanon jotain näin radikaalia?
Kun erosin kuopukseni isästä, odotin kuin kuuta nousevaa, milloin lapsi lähtee tämän luokse. Voin sanoa myös, että ONNEKSI siirryimme heti eron jälkeen vuoroviikkosysteemiin, vaikka lapsi olikin vasta 1,5-vuotias. Halusin omaa aikaa. Tarvitsin sitä. Elin sille. Oli raskasta hoitaa pientä lasta yksin heti eron jälkeen, kun mielessä pyöri niin monia asioita. Kun sain olla yksin, ajatukset virtasivat vapaammin. Nautin siitä.
Tämähän kuulostaa täysin erilaiselle kuin tilanne nyt, kun sanon kovasti ikävöiväni lastani, kun olemme erossa. Kuulostaa jopa itsekkäälle, eikö totta?
Vasta nyt olen oivaltanut, että oli oikein olla itsekäs. Eron jälkeen, kun lapseen liittyvät pakolliset sopimukset ja asumiskuviot on tehty ja ratkaistu vaikkapa vain väliaikaisesti, on ensisijaisen tärkeää alkaa elää itselleen hetkeksi. Tämä on kaikkien oleellisin asia toimivaa tulevaisuutta ja lapsen turvallista kotiympäristöä ajatellen.
Eron jälkeen on hoidettava ensin itsensä kuntoon, ennen kuin voi auttaa ketään muuta, varsinkaan omaa lastaan.
Tämä voi kuulostaa erovanhemmasta tai kenestä tahansa itsekkäälle ja lapsen etujen vastaiselle. Mutta näin ei ole. Samalla tavoin kun lentokoneessa kriisin sattuessa laitetaan ensin itselle hengitysmaski ennen kuin edes lapselle, samalla tavoin eron jälkeen on hoidettava ensin itsensä kuntoon, ennen kuin voi auttaa ketään muuta, varsinkaan omaa lastaan.
Tätä järjestystä ei voi muuttaa. Et voi auttaa lastasi, jos itseltäsi on loppunut happi. Olet kuollut. Jos koetat unohtaa itsesi hoitamisen eron jälkeen, lapsesi tukeminen jää vaillinaiseksi. On muistettava, että eron jälkeen olet suurella todennäköisyydellä kriisissä, keskellä surua, vihaa, pettymystä, ahdistusta ja monia muitakin tunteita. Voit olla shokissa. Jos et menestyksellisesti käsittele näitä tunteitasi, jäävät ne kytemään pinnan alle ja aivan varmasti sieltä nousevat esiin myöhemmin, käsittelemättöminä ja voimakkaina.
Kun vanhemmilta unohtuu tämä hoitojärjestys, tapahtuu monia epätoivottuja asioita, kuten vieraannuttamista, huoltokiusaamista, huoltajuuskiistoja, lapsen asioilla kilpailua, lapsen asettamista eron riitakapulaksi ja niin edelleen. Kaikki nuo teot ovat vihan ja muiden negatiivisten tunteiden vallassa tehtyjä. Eronsa hyvin käsitellyt vanhempi ei koe tarpeelliseksi käyttää lasta toisen aikuisen loukkaamiseen.
Kun vanhemmilta unohtuu tämä hoitojärjestys, tapahtuu monia epätoivottuja asioita, kuten vieraannuttamista ja huoltokiusaamista.
Siksi tämä asioiden hoitojärjestys on itse asiassa juuri lapsen etujen ja oikeuksien mukaista. Se turvaa lapsen kodin ja perheen. Kun ymmärsin tämän, annoin itselleni anteeksi tuon eron jälkeisen itsekkäältä vaikuttaneen toimintani. Olin toiminut intuitiivisesti lapsemme edun mukaisesti. Jos olisin koettanut rikkinäisenä hoitaa lastani, en olisi siinä kovin hyvin onnistunut.
Luulen, että tuo eron jälkeinen päätös aloittaa heti vuoroasuminen ei pelkästään edesauttanut lapsen kiintymystä molempiin vanhempiinsa, mutta auttoi myös siinä, että molemmille jäi aikaa käsitellä eroa ja eronjälkeisiä muutoksia rauhassa ja yksin. Ehkäpä juuri siksi olemme nyt niin hyvässä tilanteessa ja lapsi on onnellinen molemmissa kodeissaan.
Vanhempi, anna itsellesi aikaa parantua eron jälkeen. Se on lapsesi edun mukaista.
Terveisin, Helka
Kommentit
Minulle oli parasta ikinä, kun erottiin ja sain jäädä poikani kanssa. Elämämme rauhottui ja arki oli mukavan tasaista ja kaikki iloisia. Pelkäsin eroa juuri lasten takia ja tiedostaen sukupuolittuneet asenteet ja yleisesti äidin puoltaminen, jos tulee riitaa ja istunto. Ensimmäiset vuodet menivät oikein mukavasti vaippoja vaihdellen ja puistoissa käyden. Lasten äiti satunnaisesti tapasi lapsia sopimuksista poiketen ja lapset kokivat hänen hylänneen heidät. Sitten hämmästyksekseni Tampereen kaupunki ei myöntänyt meille päiväkotipaikkaa. Olin tuolloin toisen lähi ja lasten äiti oli toisen lapsemme lähi. Hän oli ulkomailla matkoillaan ollessaan päättänyt, että lapset menevät päiväkotiin hänen naapuriinsa. Lopulta lapset jäivät kuitenkin pääasiallisesti minun vastuulleni ja kasvatettavaksi, mutta jouduinkin perumaan kaikki omat suunnitelmat työelämän suhteen. Olin jo yhteisten vuosiemme aikana tottunut olemaan enemmän ja vähemmän lasteni kanssa, mutta oli turhauttavaa, etten voinut mitenkään kuskata kymmeniä kilometrejä bussilla 2 pikkulasta hoitoon kaupungin toiseen päähän ja vieläpä ehtiä itse töihin. Sitten äitinsä rikottuaan ensin sopimaamme folloa haastoi minut oikeuteen ja väitti, että olinkin itse ominut lapset. Tuolloin vaippa oli jo meillä vaihtunut pottaan ja toinen aloitteli esikoulua. Siitä vielä tähän päivään saakka sitä on kestänyt kohta vuosikymmen kulunut. Lisänä lapsille on kerrottu väriteltyä totuutta ja vaihtopäivänä mm. on tullut ilmoitus, että lapsia en voi nyt hakea ja samaan aikaan lapsia odotutettu ulkona ja isi ei nyt tullutkaan voi harmi. Omaisuutta on rikottu, ostamani vaatteet menevät roskiin äidillään, sosiaalihuollolle on kertoiltu mitä värikkäämpiä valheita. Oikeudenkäyntejä on vuosittain. En ihmettele miksei nykyään moni nuori mies halua perhettä. Jos näitä kokemuksia on lähipiiristä, niin kuka sellaista haluaisi tuottaa lapsilleen ja itselleen?
Kommentit
Moni vanhempi vain korostaa sitä että pitää elää lapselle/lapsilleen eron jälkeen vaikka kaikki se jaksaminen ja vanhempana olo lähtee juuri siitä että itse voi hyvin, silloin lapsikin voi hyvin. Elämä jatkuu vaikka ei se lapsi siinä kokoajan olisikaan, lapsen elämä jatkuu vaikka molemmat vanhemmat eivät ole jatkuvasti läsnä. Pitää osata olla armollinen itselleen ja myös itsekäs. Vaikka lapsia siunaantuu, ei se tarkoita sitä että pitää olla aina vain äiti/isä.
Minulle oli parasta ikinä, kun erottiin ja sain jäädä poikani kanssa. Elämämme rauhottui ja arki oli mukavan tasaista ja kaikki iloisia. Pelkäsin eroa juuri lasten takia ja tiedostaen sukupuolittuneet asenteet ja yleisesti äidin puoltaminen, jos tulee riitaa ja istunto. Ensimmäiset vuodet menivät oikein mukavasti vaippoja vaihdellen ja puistoissa käyden. Lasten äiti satunnaisesti tapasi lapsia sopimuksista poiketen ja lapset kokivat hänen hylänneen heidät. Sitten hämmästyksekseni Tampereen kaupunki ei myöntänyt meille päiväkotipaikkaa. Olin tuolloin toisen lähi ja lasten äiti oli toisen lapsemme lähi. Hän oli ulkomailla matkoillaan ollessaan päättänyt, että lapset menevät päiväkotiin hänen naapuriinsa. Lopulta lapset jäivät kuitenkin pääasiallisesti minun vastuulleni ja kasvatettavaksi, mutta jouduinkin perumaan kaikki omat suunnitelmat työelämän suhteen. Olin jo yhteisten vuosiemme aikana tottunut olemaan enemmän ja vähemmän lasteni kanssa, mutta oli turhauttavaa, etten voinut mitenkään kuskata kymmeniä kilometrejä bussilla 2 pikkulasta hoitoon kaupungin toiseen päähän ja vieläpä ehtiä itse töihin. Sitten äitinsä rikottuaan ensin sopimaamme folloa haastoi minut oikeuteen ja väitti, että olinkin itse ominut lapset. Tuolloin vaippa oli jo meillä vaihtunut pottaan ja toinen aloitteli esikoulua. Siitä vielä tähän päivään saakka sitä on kestänyt kohta vuosikymmen kulunut. Lisänä lapsille on kerrottu väriteltyä totuutta ja vaihtopäivänä mm. on tullut ilmoitus, että lapsia en voi nyt hakea ja samaan aikaan lapsia odotutettu ulkona ja isi ei nyt tullutkaan voi harmi. Omaisuutta on rikottu, ostamani vaatteet menevät roskiin äidillään, sosiaalihuollolle on kertoiltu mitä värikkäämpiä valheita. Oikeudenkäyntejä on vuosittain. En ihmettele miksei nykyään moni nuori mies halua perhettä. Jos näitä kokemuksia on lähipiiristä, niin kuka sellaista haluaisi tuottaa lapsilleen ja itselleen?