Eronneena äitinä pahinta on, kun ei voi jakaa vanhemmuuden iloja toisen kanssa

Nuorimmaiseni on ihan kohta 4-vuotias ja esikoiseni on 14-vuotias. Heidän elämässään tapahtuu koko ajan, ihan joka päivä, riemukkaita uusia juttuja ja valtavaa kasvua.

Kuopukseni oppii joka päivä jotain uutta. Tuo oppimisen taito on jotain aivan huimaa. Latasin Pikku Kakkosen pelin hänen tablettiinsa. Meni noin puoli tuntia, kun hän osasi pelata sitä kuin vettä vain. Sanoja tulee joka päivä uusia, lauseen muodostaminen paranee päivä päivältä ja pituutta tuntuu tulevan joka päivä lisää.

Miten voinkaan olla jo teinin äiti. On huimaa olla tuollaisten poikien äiti.

Teini taas kasvaa valtavaa kyytiä ja on jo ihan miehen pituinen. Ääni muuttuu ja kroppa alkaa muistuttaa aikuisen miehen vartaloa. Teinin maailma on jännittävä – joka päivä tulee jotain hykerryttävää eteen. Maailma aukeaa koko ajan enemmän ja hän ymmärtää, mistä tässä elämisessä on kyse. Miten voinkaan olla jo teinin äiti – melkein miehen äiti.

Äitinä tietenkin katson heitä ylpeänä ja itken onnen kyyneleitä heidän kasvunsa edessä. On huimaa olla tuollaisten poikien äiti. Jokaisen onnen hetken tai edistysaskeleen edessä meinaa sanoa sille toiselle: siis wau, kato meidän lasta! Ja ei siinä vieressä olekaan ketään. Otan kännykän käteen, jospa laittaisin viestin. Mutta tuollainen on mennyt jo ohitsemme – olemme kyllä vanhempia yhdessä, muttemme jaa arjen vanhemmuuden kultahippusia keskenämme. 

Olemme kyllä vanhempia yhdessä, muttemme jaa arjen vanhemmuuden kultahippusia keskenämme. 

Olen yksin vanhemmuuden ilojeni kanssa –  kuten surujenkin. Ja se tuntuu aika pahalle. Olen luonnostani sellainen, että haluan jakaa asioita toisten kanssa, nauraa yhdessä ja ihastella lapsen ainutlaatuisuutta. Toki on ystävät, ja hyviä onkin. Heille usein laitankin viestiä, jos oikein haluan jotain jakaa. Tämä onkin tärkeää – ystävien kanssa voi jakaa paljon.

Silti vanhempana olen aika yksin. Yleisesti ottaen ei se minua haittaa. Kaikkeen tottuu, mikä onkin yleisin sloganini, jos minulle sanotaan, että miten voinkaan olla erossa lapsistani niin paljon (suht ärsyttävää muuten kuulla tuota uudelleen ja uudelleen). Mutta tämä ilojen jakaminen, vanhemmuuden pienistä ilon hetkistä yhdessä nauttiminen, puuttuu.

Sitä on ikävä.

Tietenkin kyllä viestittelen poikien isien kanssa. Mutta se on sellaista arjen käytännön toimien hoitamista: minne vaatteet ja mitä vaatteita, minkälainen koulupäivä, kuka hoitaa tuolloin tai tällöin. Ei se ole sama.

Olen poikieni kanssa perhe, mutta ilman sitä toista aikuista.

Olen poikieni kanssa perhe, mutta ilman sitä toista aikuista. Luulen, että se on erovanhemmuudessa melkein pahinta. En ole yksinäinen enkä kaipaa parisuhdetta samalla tavalla kuin joskus kaipasin. Mutta jaettua vanhemmuutta, sitä arjessa tapahtuvaa, kaipaan.

Sen aika on lipunut jo ohitseni. Ja se on hyväksyttävä.

Terveisin, Etä-äiti