Etä-äidin vanhemmuusarki poikkeaa täysin lähivanhemman arjesta

”Älä mutsi skitsoo, mä jään kotiin!”

”Ääh onko PAKKO lähtee sinne tyhmälle mökille!”

”Hei relaa, mä oon jo iso! Mitä sä kelaat, tietty mä selviin!”

 

Otteita minun arjestani? Ei, vaan ilmeisesti normaaleja keskusteluja tai enemminkin keskustelua vähemmän muistuttavia melko yksipuolisia lausahduksia teineiltä, kun perheen yhteinen loma alkaa ja olisi lähdettävä yhdessä mökille tai matkalle tai mikä perhe mihinkin.

Tänään on Helsingin Sanomien artikkelissa käsitelty monille perheille tuttua ongelmaa: mitä tehdä, kun teini ei halua viettää lomalla aikaa yhdessä? Miten suostutella mukaan? Minkä ikäisen saa jättää yksinään kotiin ja kuinka pitkäksi aikaa? Teineillä on ilmeisesti tylsää perheiden kanssa. Teini haluaa viettää aikaa kaveriensa kanssa. Teini haluaa pelata ja hengaa. Eikä missään nimessä lähteä pikkusisaruksien vahdiksi tylsempääkin tylsemmälle mökille tai ties mille road tripille.

”En tiedä mitään siitä, millaista on, kun teinilapsikultanen ei halua olla perheensä kanssa.”

Aivan täysin vieras maailma tämä minulle. En tiedä mitään siitä, millaista on, kun teinilapsikultanen ei halua olla perheensä kanssa. Aivan varmasti hyvinkin arkipäivää monissa perheissä. Mutta ei vain meillä. Meillä yhdessäolo on harvinaista ja siksi ainutlaatuista. Meillä isoveli juoksee pikkuveljensä luokse, veljekset halaavat, kikattelevat, telmivät. ”Tottakai voin hoitaa veljeä!”, teini huudahtaa. ”Tottakai voin mennä ulos hänen kanssaan!” 

Nämä hetket ovat minulle kultaakin arvokkaampia. Molemmat poikani yhdessä. Etäpoikani viimeinkin täällä. Minun ei tarvitse miettiä, minkä ikäistä voi jättää yksin kotiin. Kun ei me haluta olla erossa silloin, kun hän on täällä. Miettiköön lähivanhemmat näitä. Minä todellakin aion nauttia jokaikisestä hetkestä lapsieni kanssa miettimättä arjen asioita. Minulla on siihen oikeus. Lähivanhempi saa sen arjen rakkauden, arjen ilot, arjen pikkuiset onnen hetket. Minä saan erityiset juhlanhetket. Ne kallisarvoiset, harvat päivät yhdessä.

”Lähivanhempi saa sen arjen rakkauden, arjen ilot, arjen pikkuiset onnen hetket.”

No kyllä tuossa artikkelissa jotain tuttuakin oli. Siinä kerrotaan, miten nuoret haluavat lomalla olla kaverien kanssa ja pelata tai harrastaa liikuntaa. Haluaa toki minunkin teinini. Kyllä hän käy kaveriensa luona minunkin luotani ja pelaa ja harrastaa. Sikäli ihan tavallinen nuori tämä minun erityinen teinini on. 

Tavallisuudesta poikkeava on tämä meidän suhteemme. Olemme äiti ja poika, jotka näkevät harvoin. Siksi arjen tavalliset jutut eivät kosketa meitä. Minulla alkaa tänään erityinen jakso. Poikani on luonani monta viikkoa yhteen soittoon. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun ”etä-äitiinnyin”.

”Siksi arjen tavalliset jutut ei kosketa meitä.”

Voin sanoa, että melkein jännittää. Nyt on minun vastuullani kotiintuloajat, ruokailut, säännöt, siivoamiset ja kurin pitäminen. Kuulostaa varmaan vieraalta lähiäitien korviin, mutta en ole varma, osaanko olla lähiäiti monen viikon ajan. Kun se on minulle ihan vierasta tämän lapsen kanssa. Tuleeko konflikteja? Tuleeko riitaa? Nautimmeko sittenkään yhteisestä ajastamme? Entä jos emme tulekaan toimeen? 

Etävanhempi käsittelee täysin erilaisia asioita vanhemmuudessaan kuin lähivanhempi. Oli miten oli, aion nauttia joka ikisestä hetkestä täysin, pitkin siemauksin. Jokaisesta sukasta lattialla, jokaisesta auki jääneestä kaapinovesta, jokaisesta sotkusta lattialla, jokaisesta hienhajuisesta paidasta pesukoneessa.

Lapseni on tullut luokseni.

Riemukkain terveisin, Etä-äiti

 

Näkökulma: Millaista on yksinhuoltajan arki. Lue blogisti Tutipuun raa’an kaunis kuvaus hänen arjestaan.

Seuraathan jo facebook-sivujani?