Etä-äitiys satuttaa edelleen

Olen ollut etä-äiti useita vuosia ja kirjoittanut aiheesta jo kolme vuotta.

Silti edelleen tämä sattuu, välillä. Ehkä tilanteeseen ei koskaan kokonaan totu, mutta sen voi hyväksyä ja se on tullut osaksi elämääni.

Tämä on iso edistysaskel etä-äitiydessäni. Kun tilanne minulle viimein valkeni, että minusta tosiaan oli tullut etä-äiti, olin shokissa. Vaikka tiesin lapsellani olevan hyvä isänsä luona, silti luopumisen tuska oli iso. En kokenut huonoa äitiyttä, tilanne kun oli mikä oli, mutta luopuminen lähivanhemmuudesta kaiken jälkeen sattui.

Olimmehan olleet yhteiset ensimmäiset kolme vuotta lähes kahdestaan.

Nyt lapseni on jo kohta 17-vuotias. Hän on jo itsenäistymässä ja aikustumassa ja luopumistyöni alkaisi joka tapauksessa. Lapsi on pian aikuinen. Hän elää jo omaa elämäänsä.

Siksi tilanne ei enää tunnu niin pahalta. Ikävä on välillä edelleen iso, mutta niin se on varmasti kaikilla vanhemmilla, jotka ovat kohta aikuisten lapsien vanhempia.

Haikeus siitä, että esikoiseni lapsuus meni osittain minulta ohi, tuntuu sydämessä välillä kipuna.

Lue myös: Teinin vanhemmuus on luopumista

Silti välillä koskee niin paljon, kun lapsi ei ole luona. Näemme joskus vain kuukauden välein pari päivää. Korona on myös tässäkin pahentanut tilannetta. Kyllä se tuntuu pahalta.

Elämä meni näin ja tapahtuneet ovat tapahtuneet. Haikeus siitä, että esikoiseni lapsuus meni osittain minulta ohi, tuntuu sydämessä välillä kipuna. Menetin niin paljon. Sain vain muutamia hetkiä kuukaudessa monen vuoden ajan. Harmittaa. Surettaa. Kiukuttaakin.

Kohta hän on aikuinen ja toki vasta elämänsä alussa. Haluan olla mukana siinä niin paljon kuin aikuinen lapsi sitä itse toivoo.

Lue myös: Etä-äiti-blogi lopettaa

Terveisin, Helka