Etä-äidin identiteettikriisi: en löydä enää aina tunnetta, että olisin lapseni äiti

En osaa sanoa, olenko enemmän tuttava, ystävä vai äiti lapselleni.

Olet aina mun äiti, sanoo poikani. Ja tietenkin olen, se ei muutu miksikään, vaikka mikä olisi. Mutta en ole äiti, joka on lapsensa elämässä päivittäin mukana. Minun on välillä vaikea löytää rooli, jossa olisin poikani kanssa.

Olenko hyvän päivän tuttu? Siltä se väkisinkin välillä tuntuu. Lähettelemme joskus viestejä, mutta emme kovin syvällisiä. Kun tapaamme, on meillä mukavaa, mutta harvoin juttelemme mistään vakavasta. Käymme syömässä, leffassa, vietämme iltoja yhdessä. Kasvattamistyötä teen harvoin enää hänen kanssaan. En osaa enää ottaa sellaista roolia. Toisaalta tiedän, että isänsä tekee hyvää työtä tässä suhteessa, joten en edes halua puuttua siihen kasvatukseen, jota hän tekee. Luotan häneen täysin. Mutta olenko vain tuttu, en äiti?

Lepsu etä-äiti? Kun tapaamme, ei meillä ole juurikaan mitään sääntöjä. Ei kotiintuloaikoja tai ruutuaikoja. Ei hänen täällä tarvitse siivota huonettaan, kun ei hänellä ole täällä omaa huonetta. Kotitöitä hän harvoin täällä tekee. Olisi outoa, kun näemme noin kerran kahdessa viikossa, että hän viettäisi sen ajan siivoten. Ei hän asu täällä. Hän ei ole luonani velvoitettu tekemään kotitöitä.

Hänen kanssaan on luontevaa olla, mutta en aina saa aikaan tunnetta, että olisin hänen äitinsä.

Ystävä? Hän tuntuu yhä enemmän ystävältä. Olemme tunteneet pitkään ja aina kun tapaamme, jatkamme siitä, mihin jäimmekin. Hänen kanssaan on luontevaa olla, mutta en aina saa aikaan tunnetta, että olisin hänen äitinsä. Tämä taas kuulostaa aivan kamalalle, muttei se sitä ole. Se tarkoittaa sitä, että olen niin eri roolissa hänen kanssaan kuin kuopukseni kanssa, että en tunne olevani sellainen kasvattajaäiti, joina monet äidit kokevat lapsilleen olevansa. Siksi en osaa sanoa, mikä siis hänelle olen.

On vaikea sanoittaa niitä fiiliksiä, joita hänen kanssaan juuri nyt tunnen. Samaan aikaan hän on kasvamassa aikuiseksi ja etääntymässä minusta luonnollistenkin syiden vuoksi. Aina kun tapaamme, nautin siitä valtavasti. Mutta väliaikoina emme juurikaan ole yhteydessä. Toisaalta edesmennyt etäisäni oli minulle valtavan tärkeä, varsinkin aikuisiällä, vaikkemme tavanneetkaan usein. Tämä ajatus lämmittää mieltäni, koska toivon olevani lapselleni aina kuitenkin tärkeä ihminen hänen elämässään.

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Tää on ihan yksi mun all time fav kuva meistä. 😍👩‍👦‍👦Vuosi 2017. Olin puoli vuotta sitten päättänyt, että muutan Helsinkiin, että näen esikoista enemmän. Paras päätös ikinä. Samassa asunnossa asun edelleen. Paljon on tapahtunut tuonkin jälkeen mutta suunta on ollut koko ajan parempaan. Nyt teini on jo kohta 17-vuotias eikä tästä kuvasta edes häntä tunnistaisi. Aika tuntuu lentävän välillä. Kuopus menee eskariin ja kohta kouluunkin. Tämä kuva kuvaa meitä hyvin: välillä saadaan olla yhdessä ja silloin höpsötellään. Noita hetkiä ei ole paljon, mutta kun on, nautin täysillä.💑💑 Rakastan olla teidän äiti, poikani🥰 #poikienäidit #pojat #mysons #äitiys #tb #2017

Henkilön Helka Belt /Etä-äiti -blogi (@belthelka) jakama julkaisu Heinä 4, 2020 kello 2.15 PDT

Lue myös: Mitä kuuluu minulle ja etäpojalleni?
Miltä tuntuu, kun lapsi ei asu luona?
Miksi minusta tuli etä-äiti?

Terveisin, Helka