Etä-Äiti

Halusin yli kaiken vauvan, ydinperheen ja parisuhteen – Sain ne ja halusin heti erota

Teksti: Helka Belt

Tätä tekstiä ei ole helppoa kirjoittaa. Mutta kirjoitan, jotta saan tämän ulos sisältäni, etten häpeäisi sitä enää. Ja ymmärtäisin, ettei ollut väärin haluta niitä.

Tämä kaikki tapahtui vuoden 2012 ja 2015 välillä, mutta ymmärtääkseni itse, mitä tapahtui, ja jotta muutkin ymmärtäisivät, on mentävä ajassa taaksepäin. Mikä kaikki oli johtanut tähän? 

Tässä tekstissä on monta paljastusta, joita en ole aiemmin kertonut. Nyt kerron.

Takana rankka parisuhde ja rikkoutunut mieli

Oikeastaan pitäisi mennä tästäkin vielä taaksepäin, mutta tämä on kuitenkin oleellisin asia, joka vaikutti kaikkeen tulevaan – oikeastaan ihan kaikkeen elämässäni. Olin jättänyt taakseni ihanan avioliiton tämän uuden miehen takia, enkä osannut tai halunnut käsitellä tuoretta avioeroa mitenkään. Tässä tapahtui ensimmäinen virheeni. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, miten asiat lähtivät jo tässä täysin väärään suuntaan.

Kuten olen kertonut, suhde oli kaikkea muuta kuin kaunis tai ihana. Vähitellen muutuin rikkonaisemmaksi ja surullisemmaksi, pelkäsin jokaista päivää ja hetkeä. Suurin merkittävä tekijä koko tulevaisuuttani ajatellen oli se, kun itsetuntoni romuttui ja luottamus itseen, elämään ja yleisesti parisuhteisiin alkoivat murentua.

Vuosi 2012.

Kun on tilanteessa, josta on pakko päästä pois, mutta ei pääse, alkaa etsimään pakonomaisesti jotain, josta tarttua – jotain, joka helpottaisi oloa ja saisi olla turvassa. Tässä tilanteessa unohtaa, että menneisyyden tapahtumat on käsiteltävä, jotta niistä pääsisi yli ja ne eivät jäisi kummittelemaan mieleen. Tämä jäi minulta tekemättä.

Tässä selitys lähes kaikkeen tulevaan, mitä minulle tapahtui.

Pakottava tarve saada onnellinen ja turvallinen parisuhde sekä oma perhe

Jokainen, joka on elänyt alistavassa suhteessa, tietää, mitä on halu saada TAVALLINEN parisuhde tai TAVALLINEN perhe ja normaali elämä. Tylsä arki olisi juhlaa ja tasaisuus olisi hurjempaa kuin kovinkaan vauhti vuoristoradassa. Minulla tuota pakonomaista halua lisäsi vielä liian nopeasti loppunut avioliitto ja menetetyt unelmat siitä, että tuo olisi se minun elämäni suuri parisuhde, jossa saisin perheen. Ei myöskään helpottanut oloani tietää, että entinen aviomieheni oli toisaalla jo perustamassa perhettä.

Vuonna 2012.

Minäkin halusin. Tuo tunne oli niin voimakas, että se peitti alleen kaiken muun. Jos joskus puhutaan pakottavasta vauvakuumeesta, niin minulla oli sellainen. Olin vuonna 2012 hyvin nopeasti tuon huonon parisuhteeni jälkeen löytänyt ihanan ihmisen, miehen, johon saatoin luottaa. Tuo luottamus on säilynyt tähän päivään asti. Toivoin, että tämä olisi suhde, joka pysyisi, jatkuisi, olisi turvallinen ja voisimme perustaa perheen.

Halusin lapsen, johon rakentaa maailman parhain ja läheisin suhde. Sitä en pilaisi ikinä. Koskaan. Nyt en epäonnistuisi.

Perheenperustamishalua lisäsi ajatus, jota en uskaltanut todellakaan tuolloin sanoa ääneen, enkä oikein kehtaisi sanoa vieläkään, mutta sanon sen viimein: koska olin menettänyt suhteeni esikoiseeni, halusin lapsen, johon rakentaa maailman parhain ja läheisin suhde. Sitä en pilaisi ikinä. Koskaan. Nyt en epäonnistuisi.

Vuonna 2013.

Tuo ajatus kuulostaa hurjalta ja sitähän se onkin. Ei uusi lapsi voisi korvata menetettyjä hetkiä esikoiseni kanssa tai sitä, mitä välillämme oli tapahtunut. Tietenkin tiesin sen tuolloin ja tiedän sen nyt. Mutta jätin asian käsittelemättä. Ja siksi törmäisin siihenkin vielä myöhemmin. Tuolloin halusin yrittää vielä kerran saada ydinperhe ja rakkaus, joka kestää. Vuoden 2013 lopulla päätimme, että yritämme lasta.

Olin sokeutunut ajatuksesta, että haluan perheen, enemmän kuin mitään muuta.

Olin sokeutunut ajatuksesta, että haluan perheen enemmän kuin mitään muuta. Tuossa halussa itsesään ei ole mitään väärää ja sen tunnistaa varmasti hyvin moni.  Vuoden 2014 tammikuussa olin jo raskaana.

Vuonna 2014.

Kaikki romahtaa ja haluan erota

On helppoa todeta jälkeenpäin, että kaikki tapahtui liian nopeasti, olisi pitänyt harkita enemmän ja antaa ajan kulua. Tämä kaikki on toki totta. Mutta totta oli myös se tilanne, jossa kuopukseni isän kanssa silloin elimme. Me päätimme, että haluamme lapsen. Ja me saimme hänet. 

Ei tarvitse olla ainstaini tajutakseen, että tämä ei voinut jatkoa auvoisena perhe-elämänä happily ever after.

Ei tarvitse olla ainstaini tajutakseen, että tämä ei voinut jatkoa auvoisena perhe-elämänä happily ever after. Rikkoutunut avioliittoni, hajottava parisuhteeni sekä haavoittunut mieleni ja tunne-elämäni alkoivat vaikuttaa yhä enemmän arkielämääni ja lopulta voin todella huonosti. 

Lapsemme syntyi syksyllä 2014.

En ollut kohdannut parisuhdemörköjäni ja se vaikutti minun ja kuopukseni isän suhteeseen. En osannut elää parisuhteessa ja olla onnellinen. Syytin joko itseäni tai miestäni kaikesta, mutta en osannut olla syyttämättä ketään. Minusta tuntui, että oli pakko löytää syyllinen pahaan olooni, joka itse asiassa oli seurausta käsittelemättömästä traumasta.

Minun oli päästävä pois. Tuo halu oli yhtä voimakas kuin taannoinen tunne haluta vauva. Halusin olla yksin. En halunnut ketään lähelleni. Olin liian rikki. Päädyimme asumuseroon, jolloin viimein ymmärsin, että minun on käsiteltävä menneisyyteni tapahtumat, jotta voisin elää joskus onnellista elämää. Aloin voimaan paremmin ja toivoin, että suhteeni lapseni isään voisi vielä eheytyä. Näin ei kuitenkaan käynyt ja päädyimme lopulliseen eroon.

Vuonna 2016.

Olin menettänyt jo toisen kerran mahdollisuuden saada oma perhe-elämä sellaisena, kuin sen halusin. Olin halunnut vauvan ja perheen, mutta en osannutkaan elää sitä elämää vielä tuolloin.

Nyt olisin paljon valmiimpi (ydin)perhe-elämään, mutta en koskaan sitä enää saa.

Syytän tästä edelleen itseäni, en osaa mitään muutakaan. Terapia on auttanut käsittelemään monia menneisyyden asioita ja olen onnellisempi kuin hyvin pitkään aikaan. Silti olen välillä äärimmäisen surullinen menetetystä perheestäni. Olen joutunut käsittelemään paljon ja tuskallisestkin sitä, että eroperhekin on perhe. Se on minun perheeni. Muuta minulla ei ole. Nyt olisin paljon valmiimpi (ydin)perhe-elämään, mutta en koskaan sitä enää saa.

Armollisuus itseä kohtaan

Olen opetellut paljon armoa ja suopeutta itseä kohtaan. Tiedän, että minun olisi pitänyt tehdä asiat toisin päin. Käsitellä ensin mennyt parisuhteeni, tai oikeastaan se ja päättynyt avioliittoni, ennen kuin aloittaa uutta suhdetta. Enhän ollut lähelläkään valmista aloittamaan mitään pysyvää. 

Mutta elin jokaisen hetken niin hyvin kuin niillä resursseilla osasin. Haluni ja toiveeni saada perhe oli hyvin normaali ja hyväksyttävä. Kuka osaa sanoa, milloin kukakin on valmis perheeseen? Ehkä sellaista hetkeä ei tule ikinä. Jokainen tuore vanhempi on ihan yhtä ulalla uudesta arjestaan, vauvasta ja perhe-elämästä. Mutta valmiudet vastaanottaa uusi perheenjäsen voi jollakin olla parempi kuin jollain toisella. Sen ymmärrän nyt.

Minun elämäni on mennyt näin ja ulkopuolisesta se varmasti vaikuttaa hurjalta ja epästabiililta. Olen kuitenkin aina pyrkinyt olemaan rakastava äiti ja paras mahdollinen vanhempi lapsilleni, niissä olosuhteissa, mitä minulla on ollut. Enempää en vaadi eikä kenekään tulisi vaatia itseltään.

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

Lue myös:
Miksi erosin etäpoikani isästä?
Raskausaika kuopuksestani oli painajaismainen
Miksi minusta tuli etä-äiti?

Terveisin Helka

Facebookiin

Lue myös

X