Halusin yli kaiken vauvan, ydinperheen ja parisuhteen – Sain ne ja halusin heti erota
Tätä tekstiä ei ole helppoa kirjoittaa. Mutta kirjoitan, jotta saan tämän ulos sisältäni, etten häpeäisi sitä enää. Ja ymmärtäisin, ettei ollut väärin haluta niitä.
Tämä kaikki tapahtui vuoden 2012 ja 2015 välillä, mutta ymmärtääkseni itse, mitä tapahtui, ja jotta muutkin ymmärtäisivät, on mentävä ajassa taaksepäin. Mikä kaikki oli johtanut tähän?
Tässä tekstissä on monta paljastusta, joita en ole aiemmin kertonut. Nyt kerron.
Takana rankka parisuhde ja rikkoutunut mieli
Oikeastaan pitäisi mennä tästäkin vielä taaksepäin, mutta tämä on kuitenkin oleellisin asia, joka vaikutti kaikkeen tulevaan – oikeastaan ihan kaikkeen elämässäni. Olin jättänyt taakseni ihanan avioliiton tämän uuden miehen takia, enkä osannut tai halunnut käsitellä tuoretta avioeroa mitenkään. Tässä tapahtui ensimmäinen virheeni. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, miten asiat lähtivät jo tässä täysin väärään suuntaan.
Kuten olen kertonut, suhde oli kaikkea muuta kuin kaunis tai ihana. Vähitellen muutuin rikkonaisemmaksi ja surullisemmaksi, pelkäsin jokaista päivää ja hetkeä. Suurin merkittävä tekijä koko tulevaisuuttani ajatellen oli se, kun itsetuntoni romuttui ja luottamus itseen, elämään ja yleisesti parisuhteisiin alkoivat murentua.
Kun on tilanteessa, josta on pakko päästä pois, mutta ei pääse, alkaa etsimään pakonomaisesti jotain, josta tarttua – jotain, joka helpottaisi oloa ja saisi olla turvassa. Tässä tilanteessa unohtaa, että menneisyyden tapahtumat on käsiteltävä, jotta niistä pääsisi yli ja ne eivät jäisi kummittelemaan mieleen. Tämä jäi minulta tekemättä.
Tässä selitys lähes kaikkeen tulevaan, mitä minulle tapahtui.
Pakottava tarve saada onnellinen ja turvallinen parisuhde sekä oma perhe
Jokainen, joka on elänyt alistavassa suhteessa, tietää, mitä on halu saada TAVALLINEN parisuhde tai TAVALLINEN perhe ja normaali elämä. Tylsä arki olisi juhlaa ja tasaisuus olisi hurjempaa kuin kovinkaan vauhti vuoristoradassa. Minulla tuota pakonomaista halua lisäsi vielä liian nopeasti loppunut avioliitto ja menetetyt unelmat siitä, että tuo olisi se minun elämäni suuri parisuhde, jossa saisin perheen. Ei myöskään helpottanut oloani tietää, että entinen aviomieheni oli toisaalla jo perustamassa perhettä.
Minäkin halusin. Tuo tunne oli niin voimakas, että se peitti alleen kaiken muun. Jos joskus puhutaan pakottavasta vauvakuumeesta, niin minulla oli sellainen. Olin vuonna 2012 hyvin nopeasti tuon huonon parisuhteeni jälkeen löytänyt ihanan ihmisen, miehen, johon saatoin luottaa. Tuo luottamus on säilynyt tähän päivään asti. Toivoin, että tämä olisi suhde, joka pysyisi, jatkuisi, olisi turvallinen ja voisimme perustaa perheen.
Halusin lapsen, johon rakentaa maailman parhain ja läheisin suhde. Sitä en pilaisi ikinä. Koskaan. Nyt en epäonnistuisi.
Perheenperustamishalua lisäsi ajatus, jota en uskaltanut todellakaan tuolloin sanoa ääneen, enkä oikein kehtaisi sanoa vieläkään, mutta sanon sen viimein: koska olin menettänyt suhteeni esikoiseeni, halusin lapsen, johon rakentaa maailman parhain ja läheisin suhde. Sitä en pilaisi ikinä. Koskaan. Nyt en epäonnistuisi.
Tuo ajatus kuulostaa hurjalta ja sitähän se onkin. Ei uusi lapsi voisi korvata menetettyjä hetkiä esikoiseni kanssa tai sitä, mitä välillämme oli tapahtunut. Tietenkin tiesin sen tuolloin ja tiedän sen nyt. Mutta jätin asian käsittelemättä. Ja siksi törmäisin siihenkin vielä myöhemmin. Tuolloin halusin yrittää vielä kerran saada ydinperhe ja rakkaus, joka kestää. Vuoden 2013 lopulla päätimme, että yritämme lasta.
Olin sokeutunut ajatuksesta, että haluan perheen, enemmän kuin mitään muuta.
Olin sokeutunut ajatuksesta, että haluan perheen enemmän kuin mitään muuta. Tuossa halussa itsesään ei ole mitään väärää ja sen tunnistaa varmasti hyvin moni. Vuoden 2014 tammikuussa olin jo raskaana.
Kaikki romahtaa ja haluan erota
On helppoa todeta jälkeenpäin, että kaikki tapahtui liian nopeasti, olisi pitänyt harkita enemmän ja antaa ajan kulua. Tämä kaikki on toki totta. Mutta totta oli myös se tilanne, jossa kuopukseni isän kanssa silloin elimme. Me päätimme, että haluamme lapsen. Ja me saimme hänet.
Ei tarvitse olla ainstaini tajutakseen, että tämä ei voinut jatkoa auvoisena perhe-elämänä happily ever after.
Ei tarvitse olla ainstaini tajutakseen, että tämä ei voinut jatkoa auvoisena perhe-elämänä happily ever after. Rikkoutunut avioliittoni, hajottava parisuhteeni sekä haavoittunut mieleni ja tunne-elämäni alkoivat vaikuttaa yhä enemmän arkielämääni ja lopulta voin todella huonosti.
En ollut kohdannut parisuhdemörköjäni ja se vaikutti minun ja kuopukseni isän suhteeseen. En osannut elää parisuhteessa ja olla onnellinen. Syytin joko itseäni tai miestäni kaikesta, mutta en osannut olla syyttämättä ketään. Minusta tuntui, että oli pakko löytää syyllinen pahaan olooni, joka itse asiassa oli seurausta käsittelemättömästä traumasta.
Minun oli päästävä pois. Tuo halu oli yhtä voimakas kuin taannoinen tunne haluta vauva. Halusin olla yksin. En halunnut ketään lähelleni. Olin liian rikki. Päädyimme asumuseroon, jolloin viimein ymmärsin, että minun on käsiteltävä menneisyyteni tapahtumat, jotta voisin elää joskus onnellista elämää. Aloin voimaan paremmin ja toivoin, että suhteeni lapseni isään voisi vielä eheytyä. Näin ei kuitenkaan käynyt ja päädyimme lopulliseen eroon.
Olin menettänyt jo toisen kerran mahdollisuuden saada oma perhe-elämä sellaisena, kuin sen halusin. Olin halunnut vauvan ja perheen, mutta en osannutkaan elää sitä elämää vielä tuolloin.
Nyt olisin paljon valmiimpi (ydin)perhe-elämään, mutta en koskaan sitä enää saa.
Syytän tästä edelleen itseäni, en osaa mitään muutakaan. Terapia on auttanut käsittelemään monia menneisyyden asioita ja olen onnellisempi kuin hyvin pitkään aikaan. Silti olen välillä äärimmäisen surullinen menetetystä perheestäni. Olen joutunut käsittelemään paljon ja tuskallisestkin sitä, että eroperhekin on perhe. Se on minun perheeni. Muuta minulla ei ole. Nyt olisin paljon valmiimpi (ydin)perhe-elämään, mutta en koskaan sitä enää saa.
Armollisuus itseä kohtaan
Olen opetellut paljon armoa ja suopeutta itseä kohtaan. Tiedän, että minun olisi pitänyt tehdä asiat toisin päin. Käsitellä ensin mennyt parisuhteeni, tai oikeastaan se ja päättynyt avioliittoni, ennen kuin aloittaa uutta suhdetta. Enhän ollut lähelläkään valmista aloittamaan mitään pysyvää.
Mutta elin jokaisen hetken niin hyvin kuin niillä resursseilla osasin. Haluni ja toiveeni saada perhe oli hyvin normaali ja hyväksyttävä. Kuka osaa sanoa, milloin kukakin on valmis perheeseen? Ehkä sellaista hetkeä ei tule ikinä. Jokainen tuore vanhempi on ihan yhtä ulalla uudesta arjestaan, vauvasta ja perhe-elämästä. Mutta valmiudet vastaanottaa uusi perheenjäsen voi jollakin olla parempi kuin jollain toisella. Sen ymmärrän nyt.
Minun elämäni on mennyt näin ja ulkopuolisesta se varmasti vaikuttaa hurjalta ja epästabiililta. Olen kuitenkin aina pyrkinyt olemaan rakastava äiti ja paras mahdollinen vanhempi lapsilleni, niissä olosuhteissa, mitä minulla on ollut. Enempää en vaadi eikä kenekään tulisi vaatia itseltään.
Lue myös:
Miksi erosin etäpoikani isästä?
Raskausaika kuopuksestani oli painajaismainen
Miksi minusta tuli etä-äiti?
Terveisin Helka
Kommentit
Lapsellasi on eroperhe. Tai oikeastaan kaksi perhettä, ilman mitään liitteitä. Sinun perheesi on lapsesi. Ei ex-miehesi. Menneisyydessä ei kannata elää kenenkään.
Kommentit
Hyvin olet asiaa käsitellyt ja kasvanut hyväksyntään. ❤️ Tiedän jotain traumoista vaikka lapsia mulla ei ole. Traumat vaikuttaa niin ettei itse edes tajua, ainut mitä voi tehdä on kuunnella sydäntään, tiedän tuon ”pakottavan tarpeen”. Moni jättää nämä asiat käsittelemättä, juoksee suhteesta toiseen tai sitten yksin masentuu. Sureminen on normaalia, elämä voi olla hyvää tässä ja nyt vaikka ei ole täydellistä. Sinulla on kuitenkin lapset. Kaikki tuntuu olevan hyvin ❤️ja onkin. Hienoa että olet löytänyt armon elämää ja itseäsi kohtaan, se on suurta.
Enpä sitten malttanut olla kommentoimatta. Kirjoitat näennäisen avoimesti, mutta jätät paljon tulkittavaa rivien väliin. Ja niiden rivien välien perusteella itseäni todella ihmetyttää seuraava asia.
– Miten voit olla väleissä lasten isien kanssa? Kummallakin on todella hyviä syitä vihata sinua. Tosin eihän siitä ole kuin sinun väitteesi, että ovat väleissä kanssasi.
Ja saas nähdä mitä lapsesi tuumivat, kun kasvavat aikuisiksi. Itsekin aloin vihaamaan isääni vasta aikuisena, kun kävin oikein läpi, että mitä kaikkea harmia siitä minulle on ollut.
Musta on tosi rohkeaa tehdä sellasia päätöksiä joista tietää että ne ei oo helppoja, mutta pakollisia jotta ite voisi paremmin. Kuka susta pitää huolta jos et itse sitä tee?
Ja tosiaan Helka vastauksena kysymykseesi: itse en esimerkiksi ole eron jälkeen halunnut edes etsiä parisuhdetta, koska se ei mielestäni sovi lasteni elämäntilanteeseen (eron jälkeinen kriisi,isä löysi uuden naisen ja tapaamiset hänen kanssaan jäivät melkein kokonaan, kummankin murrosikä). Myös eroa pohdin aikanaan pitkään ja asettelin asioita vaakakuppeihin. Niissä vaakakupeissa painoi eniten lasteni hyvinvointi, sitten itseni ja ex-mieheni.
Kyllä ihmiset yleensä ratkaisuissaan ottavat huomioon muitakin kuin itsensä, esim. ei erota heti kun suhde alkaa vähän ärsyttää tai jostain löytyy mukavampi mies, koska ajatellaan myös lasten etua. Ja kyllä sun somekirjoittelut on kaikkea muuta kuin pelkkä oma asiasi. Näissähän on koko ajan juttuja lapsistasi, existäsi jne. Tokikaan se ei minua häiritse, mutta tällaisia huomioita olen tehnyt.
Ainistaini :DD
Kirjoituksistasi saa sen käsityksen, että menet koko ajan sen perässä, mitä sinä haluat. Haluat miehen, haluat lapsen, haluat suhteen, haluat eron, haluat asua lapsen kanssa, et halua asua lapsen kanssa, haluat käsitellä asioita puolen maailman kanssa, et halua käsitellä asioita ollenkaan jne. Ei aikuisten elämässä kaikki pyöri oman itsen ja omien haluamisten ympärillä. Kyllähän ihminen haluaa milloin mitäkin. Jos aina lähtee toteuttamaan omia impulssejaan, niin löytää itsensä kyllä melkoisista syvänteistä. Toivon sydämestäni tasapainoisempaa jatkoa sinulle.
Moikka! Olet oikeassa, juuri sitä ihmisen pitää tehdäkin, mitä hän haluaa. Juuri sitä ajatusta vastsaan taistelen, ettei omista toiveistaan ja haluistaan saa pitää kiinni. Itselle tässä maailmassa eletään ja kuka sanoo jotain muuta, on minusta väärässä.
Oletko sinä parisuhteessa tai sinkku, koska ITSE et sitä halua? tai vanhempi, koska et halunnut lasta? Lapsen haluaminen ON itsekäs halu. ei se vauva halua tähän maailmaan. Mutta niin sen pitääkin mennä.
Parisuhteet tai -suhteettomuudet, vanhemmuus, työpaikka, harrastukset, mitä syöt…loppujen lopuksi me päätämme mitä me ITSE HALUAMME. Elämässä saa ja pitää olla itsekäs. Haudan partaalla ei auta ketään jos olet elänyt elämää, jota et ole halunnut. Minua ärsyttää ne marttyyri-ihmiset, jotka sanovat, että haluaisivat tehdä sitä ja tätä, mutta eivät voi, koska tuo ei halua tai tuo estää. Mitä elämää se on
Ja en aina elä kuten haluan. Halusinko etä-äidiksi tai narsistin uhriksi? En. Ehkä ne olivat päätösteni seurausta, mutta silti en niitä halunnut. Olenko aina impulsiivinen? Mietimme lasta 2 vuotta. Menimme asumuseroon. Onko se impulsiivisuutta? Ei todellakaan. Ja kyllä, olen oppinut nyt 4 vuoden aikana hyvin paljon. Miettimään, harkitsemaan. Joten siinä olet oikeassa, olen oppinut paljon.
Ja mitä jaan ja en jaa tänne tai someen, sekin ihan mun asia 😀
Hei Helka! Mietitkö koskaan miten entiset kumppanisi kokevat avoimen tilityksesi? Asioissa on aina kaksi puolta.
Kirjoituksesi pysyvät somessa. Mietitkö, miten lapsesi kokevat kirjoituksesi isompana?
Oletko ottanut huomioon, että tämä suhteiden julkinen ruotiminen saataa karkoittaa sinusta kiinnostuneet miehet pois? Siihen voi olla kaksi syytä. Vakaata suhdetta etsivät saattavat pelästyä epävakauttasi ja toisaalta moni varmaan miettii, ettei halua päätyä julkisuuteen listasi jatkoksi.
Ihailtavaa, että työstät kipujasi mutta sen voisi tehdä toisten yksityisyyttä kunnioittaen.
Moikka! Kaikkia näitä olemme miettineet ja toisen hlökohtaisista asioista en puhukaan koskaan. Itse rajaan toki mitä kerron. Ja lapset tietävät ja tulevat tietämään mikä tilanne on ollut koska eroon on päädytty. Avoimuus on meille tärkeää.
Se mitä mahdolliset kumppanit ajattelevat niin oikeastaan en välitä. Olen ollut epävakaa ja en häpeä sitä. Nyt 4ssa vuodessa olen paljon päässyt eteenpäin ja se merkitsee minulle paljon. Mitä muut tuntemattomat ajattelevat ei ole minulle edes niin tärkeää.
Jos onkun kumppanin löydän hän hyväksyy myös blogini. Ja kenestäkään en kirjoita ilman lupaa. Edellisenkin kumppanin kanssa sovimme mitä kirjoitan ja mitä en.
Kiitos tärkeän aiheen esille tuomisesta.
Voi miten samaistuttavia kohtia on sun tarinassa. Rohkea olet kun kerrot!
Kiitos Helka tästä kirjoituksesta! Vähän samoja latuja tallanneena voin samaistua noihin tunteisiin, mitä olet matkan varrella kokenut. Tuota oivallusta olen itselleniki koettanut muistuttaa, että olen tehnyt parhaani mihin olen kyennyt, kulloisessakin tilanteessa. Joskus huomaa jälkikäteen, että olisi ollut parempi valita toisin, mutta se ei muuta sitä, että sinä menneenä hetkenä se oli sen hetkisellä tiedolla ja ymmärryksellä paras valinta. Oon myös lohduttautunu ajatuksella, koskaan ei voi tietää kaikkea, mitä ei tiedä. Eli, asioihin voi vaikuttaa sellaisiakin tekijöitä, joiden olemassa olosta en edes tiedä. Joskus joku jopa tarkoituksellisesti pimittää tällaisten faktojen olemassaolon. Ei kukaan voi ottaa huomioon asioita, joita ei tiedä, ja siitä on turhaa syyllistää itseänsä. Onneksi puutteellisin tiedoin tehdyt valinnat eivät oke vieneet mun tai lasteni henkeä. Oma terveyteni niistä on kyllä vahvadti kärsinyt. Elämä on ihanaa, mutta reilua se ei ole.
Lapsellasi on eroperhe. Tai oikeastaan kaksi perhettä, ilman mitään liitteitä. Sinun perheesi on lapsesi. Ei ex-miehesi. Menneisyydessä ei kannata elää kenenkään.