Huonon tytön syndrooma seuraa aikuisikään asti – vähäinen itsearvostus on tiukkaan juurtunut

”Olen huono ja minusta ei ole mihinkään.”

”Kunpa minusta tykättäisiin kotona.”

”En ole ikinä yhtä hyvä kuin muut.”

”Kukaan ei varmasti halua minua koskaan.”

 

Näitä lauseita voisi vielä kirjoittaa paljon lisää. Ne ovat ajatuksia Helka-tytön mielessä. Alaikäisen tytön, joka koki olevansa liian huono. Huono kenellekään. Häntä ei arvostettu sellaisena kuin hän oli. Ei yhteisössä eikä muuallakaan. Kun hän oli vähän pikkuisen liian erilainen. Pikkuisen liian omapäinen. Pikkuisen liian huono.

Sanonta, että lapsuutemme vaikuttaa koko elämäämme, pitää enemmän paikkansa kuin uskommekaan.

Helka-tytöstä kasvoi aikuinen, mutta ajatukset jäivät. Eivät ne mihinkään lähteneet.  Huonon tytön syndrooma pitää minusta kiinni pihdeillään kuin tiukassa oleva punkki. Sanonta, että lapsuutemme vaikuttaa koko elämäämme, pitää enemmän paikkansa kuin uskommekaan.

Vaikuttaa parisuhteisiin

On tutkittu, että alistuja-lapsi usein etsii suhteita, joissa voi alistua. Tämän voin allekirjoittaa. Toki eihän sitä siinä tilanteessa tajua. Mutta jälkeenpäin kyllä.

Ulkopuolisten ihmetykseksi aloitin vuosia sitten parisuhteen, jossa voimasuhteet olivat täysin vinksallaan. Minua alistettiin, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mies ei ollut mitään sellaista, jota aiemmin minulla oli ollut. Ei arvomaailmaltaan, ulkonäöltään kuin käytökseltäänkään.

Huonon tytön on helppo mennä tuollaiseen suhteeseen. Saa jälleen palata niihin ajatusmalleihin, jotka ovat tiukasti häneen juurtuneet lapsuudessa. Kerran tiukassa alistussuhteessa elänyt on kotonaan uudessa vastaavassa. Tietää, miten toimia. Se tuntuu hyvältä, koska se on tuttua.

Niin sanotussa tavallisessa, tasavertaisessa parisuhteessa huonon tytön syndroomainen tuntee olonsa tukalaksi. Kun eihän hän ole hyvä, ei häntä voida arvostaa ja itsensä ala-arvoistaminen ei toimi. Olo tuntuu vaikealle, kun ei tiedä, miten oikein olla.

On vaikea muuttaa ajatusrakenteita itseään suojelevaan ja itseään kunnoittavaan. Se vaatii terapiaa ja vuosien ajatustyötä. Tuolla tiellä olen nyt, ja 35-vuotiaana vielä täysin keskeneräinen silti.  Tämä syndrooma tuo painolastinsa edelleen mihin tahansa uuteen parisuhteeseen. Sen tiedostaminen kuitenkin auttaa jo paljon ja toinen voi myös sanoa, milloin on lankeamassa haitallisiin ajatusmalleihin.

Vaikuttaa muihinkin ihmisuhteisiin

Itsensä vähättely ja huono itsearvostus ja itsetunto vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiini. Monesti kuulen ystävieni kysyvän, miksi arvostan itseäni niin vähän.

Lapsuuden kokemukset lisättynä nyt kokemuksella alistavasta parisuhteesta vaikuttaa käyttäytymismalleihini valtavan paljon. Niistä on vaikea päästä eroon tai muuttaa ajatteluaan saati tekojaan. Se on jatkuva prosessi, jota voi verrata moniraajahalvaantuneeseen, joka yhtäkkiä saa mahdollisuuden liikkua jälleen. Kävelyn uudelleenopettelu vie aikaa, vuosia. Se vaatii terapiaa, tukea, itkua, hikeä ja epäonnistumisen hetkien sietämistä.

Voiko syndroomasta päästä eroon?

En ole ihan varma. Se kulkee mukana lienee samalla tavalla kuin mikä tahansa muu persoonallisuuden piirre. Ei siitä ehkä eroon pääse koskaan kokonaan.

Samalla tavalla kuin masennuksen voi antaa hallita koko elämää, voi tämäkin ”sairaus” hallita sitä. Tai sitten voi antaa sen olla hallitsematta. Se on ja pysyy, mutta siihen ei tarvitse jäädä rypemään. Ei tarvitse vedota siihen ja antaa sen kautta itselleen lupa toimia opituilla tavoilla. Muutos on mahdollinen joskin tuskallisen vaikea.

Muutos on mahdollinen, joskin tuskallisen vaikea.

Minä riitän. Sitä hoen itselleni joka päivä.

Ehkä jonakin päivänä vielä jopa uskon sen. Itse. Muut sen jo tietävätkin.

Lue myös tekstini: vaikeasta äitisuhteestani ja osaanko rakastaa lapsiani ehdoitta?

Terveisin, Helka

Seuraathan jo Facebook-sivujani?