Etä-Äiti

Ihmisen ikävä toisen luo

Teksti: Helka Belt

Koronayksinäisyys alkaa iskeä ja kovaa. Ikävä toista ihmistä.

Tällä viikolla se iski ensimmäistä kertaa kovaa ja vaativasti. Sattui lähes sydämeen, se kaipuu, toisen luo. Kenen, sitä en tiedä, mutta yksin tuntui kurjalta. Koronauutiset viuhuvat korvien ja silmien ohi kiihtyvää tahtia, perheet viettävät tuolla jossain suljettujen ovien takana aikaa, laatu- tai kamalaa, mutta yhdessä kuitenkin.

On mennyt neljä viikkoa tätä eristystä ja livekontakteja minulla ovat olleet lapset ja lapsen isä, kaupassa olen flunssan jälkeen käynyt 2 kertaa.

Nyt tuntuu, että pää sekoaa. Kuvittelin olevani erakko, yksinäisyydestä nauttiva, oman elämänsä superstara, joka ei edes halua muita lähelle. Paitsi jos on liian kauan yksin.

Tämä ihmiskoe, elävä, jatkuva, on raaka. Ei tätä yksin kestä, montaa viikkoa, kuukausia, kauanko vielä jäljellä? Yksin, yksin, ei ketään lähellä, kotona, vieressä, sylissä.

Ikävä toisen luo. Halausta, suukkoja, seksiä. Tuntea, että elää, on jonkun kanssa yhtä. Jakaa tämä koko paska yhdessä, edes hetki.

Yksinäisyys lyö kasvoihin ja luo turvattomuutta. Olen yksin. Pelkoni ovat käymässä toteen: yksin tässä kuollaan, jos kuollaan. Ei ole ketään. Tulkaa. Mutta kukaan ei tule.

Lue myös:
Kaikilla ei ole sitä perhettä, jonka kanssa viettää nyt laatuaikaa
Helka Belt kertoo etä-äidin yksinäisestä korona-arjesta

Terveisin, Helka

Lue myös

X