Ikävä iski junassa

Istuin kotimatkalla junassa. Väsytti, olin omissa maailmoissani.

Yhtäkkiä junaan astui melko äänekäs nuorten joukko. Katsoin heitä ja heidän kovaäänistä matkustamistaan.

Ja kyyneleet hurahtivat silmiin. Ikävä.

Aivan järkyttävä ikävä. Omaa teiniäni.

Tässä on mennyt monta viikonloppua, ettemme ole nähneet. Toimittaja kysyi minulta eilen, milloin olen nähnyt poikaani viimeksi. Vastaukseni oli: en muista.

En muista, milloin olemme viimeksi nähneet. Omaa lastani. On ollut mökkiviikonloppua mummon kanssa, minulla työmatkaa. Viikkoja kuluu, ne menevät hirvittävän kovaa vauhtia eteenpäin.

Katselin noita teinejä siellä junassa. Minusta he ovat niin liikuttavan aitoja omassa teiniydessään ja maailmanetsinnässään. Muut kanssamatkustajat taisivat vähän kiukuissaan katsella noita nuoria. Junassa tulee olla hiljaa, muuten muut hermostuvat. Mutta lapset elävät omaa vauhdikasta nuorten elämäänsä, ei silloin jaksa aina miettiä ulkopuolisia normeja. Nuorilla on ihana vapaus pölistä junassa liian kovaan ääneen. Olla nuoria.

Minua ei ärsyttänyt. Katselin heitä ja itkin.

Ikävä. Kokonaisvaltainen ja puristava, mutta rakkaudentäyteinen. Se kertoo siitä, että rakastaa. Että toinen on tärkeä.

Menin hakemaan taaperoni päiväkodista. ”Onko veli tänään kotona?”, oli ensimmäinen kysymys. Taitaa olla jo hänelläkin isoveljeä ikävä. ”Ei, ei tänään, mutta varmasti ihan pian”.

Tulehtan pian käymään, rakas?

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?