Iski pahimmanlaatuinen ydinperhekateus, hetkeksi

Välillä erovanhempana ei voi sitä estää. Kateutta. Kutsun sitä ydinperhekateudeksi. Mikä se on?

Ensiksikin se on typerää. Sanon aina itsekin, että vertailu on tyhmää. Mistä sitä tietää toisten tilanteesta oikeasti mitään. Mikään perhe ei ole samanlainen toisen kanssa, joten ei ole mitään homogeenistä YDINPERHEJOUKKOA, jota voisin kadehtia, kuten ei ole homogeenistä eroperheidenkään joukkoa.

Mutta ydinperheessä on ainakin nimellisesti aina kaksi aikuista.

Yhtä kaikki, välillä kateuttaa. Silmiini osui viikonlopun aikana erään perheen matkakuvat. Ja se iski. Nyt olen kateellinen. Heitä on kaksi, heillä on rahaa, he voivat matkustella. Ok, näinhän ei läheskään kaikilla ole. Mutta ydinperheessä on ainakin nimellisesti aina kaksi aikuista.

Meillä ei ole. On minä ja lasteni isät, muttemme yhdessä. Hoidan yksin oman viikkoni hommat. Siksi matkustelu molemman lapsen kanssa yhdessä minä ainoana aikuisena ei houkuttele. Ei ole sitä toista vanhempaa auttamassa. Se tulisi varmasti hyvin raskaaksi. Voisihan sitä ottaa kaverin mukaan. Mutta olisiko se sama? Ei olisi.

Minä ja kaksi lasta täysin minun maksamana matkalle: just nyt mahdoton yhtälö.

Ja sitten myös se rahakysymys. Itsehän minä sen kustantaisin. Taas, joskus ydinperheessä vain toinen tienaa. Mutta periaatteessa hei, on mahdollista, että molemmat osallistuvat kustannuksiin. Minä ja kaksi lasta täysin minun maksamana matkalle: just nyt mahdoton yhtälö.

Joten iski kateus. Ja onhan se ihan normaalia. Vertailu on tyhmää mutta inhimillistä. Kun noilla on paremmin. Kunpa minäkin. Ja kateudesta on lyhyt matka itsesääliin: olen epäonnistunut erovanhempi. Minä en voi tarjota lapselleni tuollaista. Kohta hän lähtee isän luokse ja yhteinen aikamme on ohi. Ei olisi edes aikaa tarjota tuollaista matkaa. Onkohan lapseni lapsuus yhtä onnellinen kuin tuolla ydinperhelapsella?

Ja kateudesta on lyhyt matka itsesääliin: olen epäonnistunut erovanhempi.

Nämä ajatukset ovat piinaavia. 

Onkin ehkä oleellista, mitä ajatuksilla tekee. Jääkö niihin rypemään, vai antaako niiden tulla, muttei jäädä asumaan mieleen. Koska kateus ei vie eteenpäin. Se lamaannuttaa. On tehtävä näillä resursseilla se paras mahdollinen. Se paras mahdollinen loma omille lapsille.

Lapseni eivät aikuisena muistele, että olipa lapsuuteni hyvä, kun matkustimme yhdessä perheenä johonkin. He voisivat muistella, jos olisivat ydinperheen lapsia. Minun lapseni voivat muistella: olivatpa isä ja äiti hyvin keskenään toimeentulevia, he eivät riidelleet. Asiat hoituivat. Kesät oli kivoja, sain molempien kanssa omaa aikaa.

Miksemme lähde sitten lyhyemmälle matkalle? Hetkeksi? Ei se ainakaan pois lapseltani ole.

Niin. Ydinperhekateus on oikeastaan vain termi, joka ei käytännössä tarkoita mitään. Kuitenkin välillä itsekin haksahdan tähän typeryyteen. Onneksi osaan heti huomata sen ja tehdä asialle jotain. Jos tuo asia ärsyttää minua, miten voin muuttaa sitä? Miksemme lähde sitten lyhyemmälle matkalle? Hetkeksi? Ei se ainakaan pois lapseltani ole.

Ja näin sitten teinkin ja tulen tekemään vielä kuluvan kesäloman aikana. 

Lue myös:
Rikkoutunut unelma ydinperheestä
Eroperheet eivät ole mikään homogeeninen joukko

Joten kiitos sinä vanhempi, joka sait minut ajattelemaan taas vähän boksin ulkopuolelta. Teki hyvää. 

Terveisin Helka

Tästä Facebookiini