Etä-Äiti

Jari Sinkkonen kritisoi voimakkaasti vuoroviikkoasumista

Teksti: Helka Belt

Uusimmassa kirjassaan Sinkkonen kritisoi tutkijoita, jotka käyttävät tutkimuksista vain itselleen sopivan osan, mutta myöhemmin myös itse tekee niin.

Luin mielenkiinnolla Heli Pruukin ja Jari Sinkkosen kirjan ”Lapsi ja ero – eväitä eteenpäin” (Kirjapaja 2017). Se on ennenkaikkea opas vanhemmille siitä, miten eron voi hoitaa lapsen kannalta hyvin. Lainaukset ovat suoraan kirjasta.

”Harva on suunnitellut lapsen saadessaan myöhemmin eroavansa tämän toisesta vanhemmasta.”

Joskus elämä kuitenkin tuo eteen eron. Kirjassa annetaan ohjeita hyvän eron läpikäymiseen konkreettisella tasolla. Miten kertoa lapselle erosta, jos hän on 3-, 6-, 10- tai 14-vuotias? Kirjassa käydään läpi myös vieraannuttamisen käsitettä sekä yhteistyövanhemmuuden muotoja. Mitään uusia teorioita kirja ei erojen hoitoon tuo, mutta siinä on koottu hyvin yhteen yleisimmät huoltajuusmuodot, erojen tilastoja, mistä saada eroon apua ja mikä on erossa vahingollista lapsen kannalta.

Kuva: Kirjapaja

”Näkemys, jonka mukaan vuoroasumisen ylivoimaisesta paremmuudesta muihin asumisjärjestelyihin verrattuna olisi olemassa vakuuttava tutkimusnäyttö, on virheellinen.”

Sinkkonen on kirjoittanut vuoroasumisesta laajasti luvussa, jossa hän käsittelee erilaisia asumisratkaisuja. Hän käyttää paljon sivuja kritisoidakseen tutkimuksia, joihin yleisesti vedotaan vuoroasumista puollettaessa. Tämän jälkeen hän nostaa esille uudehkon hollantilaisen tutkimuksen, jossa tuloksena nähtiin, ettei lasten hyvinvointiin vaikuttanut, asuivatko he vuoroviikkoisesti vai vain toisen vanhemman luona.

Seuraavaksi Sinkkonen mainitsee, että pienet, alle 2-vuotiaat lapset kärsivät hyvin paljon, jos asuvat muuten kuin vain yhden vanhemman luona. Myös 2–3 -vuotiaat näyttävät kärsivän vuoroviikkoasumisesta ja isompienkin lasten kohdalla se näyttää olevan huono vaihtoehto.

”Tasajako 50/50 voi heijastella vanhempien välistä valtataistelua eikä lapsen etua.”

On mielestäni kummallista, että kirja huomattavalta osaltaan käsittelee kritisoivasti vuoroviikkoasumista, minkä jälkeen Sinkkonen vielä käyttää valitsemiaan tutkimustuloksia painottaakseen, että vuoroviikkoasuminen on haitallista lapselle.

Negatiivinen ote on häiritsevä ja vie valitettavasti pohjaa muista kirjan osioista. Siinä olisi voinut tuoda esille, miten lapset ovat yksilöllisiä ja mikä käy toiselle, ei välttämättä ole hyväksi toiselle, eikä käyttää paljon aikaa erilaisten tutkimusten referointiin. Sinkkonen mainitsee myös läheisen kiintymyssuhteen lapsen ja vanhemman välillä, jota vuoroasuminen voi häiritä. Toisaalta hän ei tuo esille, että jotkut hyvin pienetkin lapset voivat olla kiintyneitä molempiin vanhempiinsa; pidän tätä jopa normaalina tilanteena, jolloin lapsi kärsisi suunnattomasti nähdessään toista vanhempaansa vain harvoin.

”Vuoroasuminen saattaa (tummennus minun) olla toimiva ratkaisu silloin, kun vanhemmat pystyvät hyvään tai tyydyttävään yhteistyöhön.”

Loppujen lopuksi luku asumismuodoista ei käsittele edes mitään muuta kuin vuoroasumista ja sen ongelmia. Kun tämän jälkeen Pruuki käsittelee eron mukanaan tuomia vaikeitakin tunteita ja miten niitä voisi käsitellä, muuttuu kirjan tunnelma täysin. Siksi kirjasta tulee sekava olo. Luku asumisratkaisuista on näkemyksiltään hyvin suppea ja yksipuolinen ja vanhemmat, jotka suunnittelevat vuorovanhemmuutta voivat kokea syyllisyyttä lukiessaan kirjaa.

Lue myös: Kaksi erilaista kokemustani vuoroviikkovanhemmuudesta

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Lue myös

X