Joskus raskaus ei ole siunattu tila, vaan helvetti, joka on vain elettävä läpi
Aina raskaus ei ole siunattu tila, jossa odottava äiti on täynnä odotuksen hehkua. Joskus se on vain helvetti, joka on käytävä läpi, jotta voi synnyttää lapsen.
Minulla on kokemusta molemmista. Ensimmäinen raskauteni, jolloin olin alle parikymppinen, oli unelmien raskaus. Ei mitään komplikaatioita, voin hyvin, oksensin kerran, olin kauniimpi kuin koskaan ja niin edelleen ja niin edelleen.
Olikin hyvä, että se menikin nimenomaan näin päin. Jos ensimmäinen raskauteni olisi ollut yhtä kamala (kyllä, en voi kutsua sitä millään muulla sanalla) kuin toinen, olisin voinut harkita uudelleen raskautumista jopa kauemmin kuin ne kymmenen vuotta, jotka niiden väliin mahtuivat.
Jos ensimmäinen raskauteni olisi ollut yhtä kamala kuin toinen, olisin voinut harkita uudelleen raskautumista jopa kauemmin kuin kymmenen vuotta.
Raskausaikaan voi kuulua paljon ei-niin-hehkeitä juttuja: raskauspahoinvointi, turvotus, suonikohjut, peräpukamat, lihominen, laihtuminen, tukan lähtö, ilmavaivat, närästys, unien menettäminen ja monet muut oireet voivat haitata tätä siunattua tilaa. Sitten vielä erikseen on hyperemeesi, joka on sairaalloinen raskauspahoinvointitila. Mm. blogisti Jälkeläinen kirjoittaa blogissaan kokemastaan hyperemeesistä.
Toinen raskauteni alkoi lievähköllä mutta pahenevalla raskauspahoinvoinnilla, jonka vuoksi aloin olla sairaslomalla viikosta 7 lähtien. Kuvittelin viikolla 12, kun pahoinvointi viimein helpotti, että nyt helpottaa muutenkin.
Olin vain suunnattoman ahdistunut ja pakokauhuinen: oma kroppa tuntui vankilalta, jota en päässyt pakoon.
Mutta sitten alkoi tila, jota en voi sanoa siunatuksi tai kivaksi, vaikka kuinka asiaa kaunistelisin. Se oli raskaus, joka oli vain elettävä läpi – läpi kipujen, itkujen, supisteluiden, pakokauhun, alakulon ja eristyneisyyden. Minä vain kärsin raskauteni läpi. En nauttinut siitä tai ollut mitään muutakaan kuin vain suunnattoman ahdistunut ja pakokauhuinen: oma kroppa tuntui vankilalta, jota en päässyt pakoon. Jos joku tuli sanomaan, että olin siunatussa tilassa ja mitä minä valitan, sanoin vain: olen siunattu tulevalla lapsella, mutta kirottu painajaisraskaudella, josta en voi enkä aio nauttia. Se oli vain pakollinen paha ennen lapsen synnyttämistä.
Elin helvettiä joka päivä. Turha sitä on kaunistella.
Järkytys raskauteni vaikeudesta oli entistäkin suurempi, koska olimme toivoneet lasta mielettömän paljon. Kun raskauteni olikin niin vaikea, odotus muuttui tuskaiseksi eikä lainkaan sellaiseksi vaaleansiniseksi vauvaodotukseksi, jota olimme toivoneet. Se oli valtava menetys ja myös iso pettymys molemmille. Menetimme yhteisen kokemuksen onnellisesta odotusajasta.
Menetimme yhteisen kokemuksen onnellisesta odotusajasta. Järkytys raskauteni vaikeudesta oli valtava.
On tärkeää tuoda esille tämäkin puoli raskauksista: vaikka lapsen saaminen on onnellinen ja ihana asia, eivät kaikki raskaudet suju hyvin, vaikka vauvalla kaikki olisikin hyvin. Joskus odottava äiti kärsii suunnattomasti. Kärsimystä lisää syyllisyys siitä, ettei osaa tai voi nauttia tulevasta vauvasta ja saattaa tuntea negatiivisia tunteita sikiötä kohtaan, koska oma olo on äärimmäisen tukala.
Onneksi kuitenkin se, miten vauvaan suhtautuu raskausaikana, ei aina kerro siitä, mitä syntynyttä vauvaa kohtaan tuntee. Pelkäsin, että olisin jälkeenpäin katkera vauvalleni kolmestakymmenestä kituviikostani ja siitä, että viimeiseksi jäävä raskauteni oli niin kamala ja viimeinen synnytykseni käynnistettäisiin, koska en vain enää kestänyt kipujani. Onneksi pelkoni oli turha, koska katkeruuteni ei kohdistunut koskaan vauvaan.
Pelkäsin, että olisin katkera vauvalleni kolmestakymmenestä kituviikostani ja siitä, että viimeiseksi jäävä raskauteni oli niin kamala.
Mitä voi sanoa vanhemmalle, joka odottaa lastaan kivuissa ja tuskissa? En oikeastaan tiedä. Minua ei auttanut lainkaan kuulla, että palkinto on sen arvoinen, sen unohtaa heti, kun saa vauvan syliin (ei muuten unohda, en ole unohtanut sitä edelleenkään), onneksi sentään vauvalla on kaikki hyvin tai mikään muukaan klisee. Se OLI VAIN KÄRSITTÄVÄ.
Voisin antaa neuvon vastaavassa tilanteessa olevalle, että koeta vain jaksaa elää jokainen päivä läpi. Nauti ihan pikkuasioista, hyvästä ruuasta tai herkuista. Jokainen ei-niin-helvetillinen hetki on aina voitto. Ja koeta muistaa: tällä kärsimyksellä on aikaraja, jota kohti olet menossa. Se loppuu, aikanaan.
Jotkut äidit makaavat sängyssä pää alaviistossa jopa kymmeniä viikkoja, jottei vauva tai vauvat tulisi ulos liian aikaisin. Jotkut kärsivät kymmeniä viikkoja pahasta raskauspahoinvoinnista. Joillakin raskaus laukaisee ahdistuksen tai masennuksen. Ja joskus kaikki menee ihan ok tai jopa niin, että äiti hehkuu koko raskausajan. Raskauksina näistä jokainen on yhtä arvokas ja tärkeä. Mutta kokemuksena ne voivat olla täysin erilaisia.
Lue myös: Miksi halusin vauvan ja heti sen jälkeen erota?
Terveisin, Helka
Kommentit