Etä-Äiti

Kahvihuoneen omituisin otus

Teksti: Helka Belt

Kahvihuoneessa kuhisee. On vapaata, hetki ihan vain olla, ilman kiirettä. Kahvia ja pullaa. Istuskelen rauhassa, kuuntelen toisella korvalla toisten juttuja, selailen samalla kännykkää. Tulee puhetta jostain, esiteineistä. Heitän siihen väliin, että kylläpä tutulta kuulostaa! Nostan katsetta kännykästä. Tämä aihe kiinnostaa. Onhan oma lapseni juuri samanikäinen.

Muut kääntyvät katsomaan. Niin miten niin? ”No siis, kun..” , sopertelen ja oma sopertelu ärsyttää. Ai niin, muistan. En ole kertonut, että isompi lapseni asuu isänsä luona. Jatkan, että niin, että joo, siis, mullahan on tämä 12-vuotiaskin..

”Ahaa, ok, niin siis, asuu isänsä luona..ok, kuinka kauan..” kysymyksiä alkaa tulla, katseet ovat kyräileviä. Ärsyttää. Ei nuo kysymykset, mutta oma häpeän olo ja peittely. Ja alan selittämään. Katsokaapas kun..sanat tulevat ja selittäminen jatkuu. Miksi minun pitää taas selittää. Ärsyttää lisää. Olisi pitänyt taas olla vain hiljaa.

Hiki valuu, puna nousee. Miksi? Ahdistaa kun itseäni ahdistaa.

Kahvihuoneen omituisin otus, jota kaikki katsovat nyt aivan varmasti. Hiki valuu, puna nousee. Miksi? Ahdistaa kun itseäni ahdistaa.

Tai se toinen tilanne, kun asuin uudella paikkakunnalla kuopukseni ja hänen isänsä kanssa. Tulee puhetta, kahvipöydässä, koulusta, lapsista. ”Niin, munkin poika menee yläasteelle”, sanon ylpeänä. ”Ai, ok..niin tuleeko tähän kouluun?” kysyy eräs hyvää tarkoittava, innokas äiti hänkin. ”Ei kun siis siellä toisella paikkakunnalla menee..”, soperran taas.

ÄRSYTTÄÄ! Miksi minua hävettää. Tunnen oloni ihan omituiseksi otukseksi. Rölli hei, täällä olisi yksi kerholainen. Omituisten otusten kerho.

Kahvihuoneen omituisin otus.

Nyt saa riittää!

Päätin eräs päivä, että nyt saa riittää ja aloinpa kirjoittamaan etä-äitiydestä. Nuo tunteet piti päästää ulos. En halunnut hävetä enää.

Enää ei hävetä eikä soperruta. Mutta hyvin ovat vielä mielessä. Nuo häpeän tunteet. Nuo tunteet, joita niin paljon vielä etä-äideillä on kannettavanaan. Sydämessään he hiljaa kantavat sitä häpeää. Häpeää, koska yhteiskunnassamme kai olemme vieläkin jotenkin omituisia, erilaisia.

Olemme omituisia otuksia. Mutta nykyään olen ylpeä omituinen, jos omituinen ollenkaan.

Enää ei hävetä.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Lue myös

X