Kaksi vuotta sitten makasin liikuntakyvyttömänä ja kivuissa sängyssä, nyt hipsuttelen töihin korkokengissä – kiitollisuus elämää kohtaan on valtava

Syyskuussa vietetään valtakunnallista kipukuukautta. Sen tarkoituksena on tuoda esille medialle ja suurelle yleisölle, että jopa miljoona suomalaista elää päivittäin kivun kanssa. Siksi pysähdyin hetkeksi miettimään tätä teemaa, koska olen kokenut kroonisen kivun kanssa elämisen.

Ei se olisi mitään kummallista normaalisti, mutta minullepa oli. Minulla oli korkokengät jalassa ja juoksin suuna päänä kohti junaa.

Yhtenä päivänä menneellä viikolla lopetin kävelyni ja purskahdin itkuun. En siksi, että minuun olisi sattunut. Vaan katselin ympärilleni. Oli kaunis syyspäivä, aurinko paistoi ja olin juuri vienyt lapseni päiväkotiin. Minulla oli kiire junaan ja olin pyrähtänyt juoksuun. Ei se olisi mitään kummallista normaalisti, mutta minullepa oli. Minulla oli korkokengät jalassa ja juoksin suuna päänä kohti junaa. Yhtäkkiä minulla ei kuitenkaan enää ollut kiire.

Pysähdyin ja kiitin elämää. Kiitin sitä siitä, että pystyin viemään tänään poikani itse päiväkotiin. Pystyn menemään töihin, työskentelemään ja kävelemään – hei, jopa juoksemaan! – korkokengät jalassa. Siis KORKOKENGÄT! Kaksi vuotta sitten en juossut. En edes kävellyt.

Kaksi vuotta sitten en juossut. En edes kävellyt.

Silloin makasin sänkyyni vangittuna vahvat tukisiteet polvieni ympärillä. Muutamia päiviä siitä olin herännyt yöllä ja käsieni kipu oli siirtynyt myös jalkoihin. Jo aiemmin olin joutunut tilanteeseen, etten voinut käyttää käsiäni lainkaan. Nyt pelästyin ja itkin, yritin lähteä liikkeelle. Pelkäsin, että nyt lähtee jalatkin alta. Ja niin lähtikin. Kaaduin lattialle, koska polvieni nivelet eivät kannatelleet painoani. Jouduin soittamaan keskellä yötä kuopukseni isälle, että en aamulla kykene nostamaan lasta pinnasängystä pois. Enhän edes pääse lastenhuoneeseen!

Tuota painajaista ja kivun kanssa elämistä kesti minulla verrattain lyhyen aikaa, noin puoli vuotta. Silti tuo aika on syöpynyt lähtemättömästi mieleeni. Kipu on voimakas elämän hallitsija. Se pureutuu myös mieleen ja saa vahvemmankin ihmisen alakuloiseksi. Elämänilon voi kadottaa helposti ja tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Minullakin tuntui. Ajattelin, etten enää pääse tästä mihinkään.

Elämänilon voi kadottaa helposti ja tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Minullakin tuntui. Ajattelin, etten enää pääse tästä mihinkään.

Ja lopulta voitin kivun. En niin, etten olisi tuntenut sitä, mutta voitin sen ajatustasolla. En antanut sen lannistaa. Päätin, että kun tästä sängystä ylös pääsen, en anna enää elämäni hukkautua turhaan. Elämä on lahja. Mutta se lahja pitää käyttää, että siitä on hyötyä.

Niinpä seistessäni viime viikolla korkkarit jalassani, itkien ja hymyillen, junan ajaessa ohitseni, ei kiireestä enää ollut tietoakaan. Minä otin tuon ajan itselleni ja kiitollisuudelle. Terveenä sitä välillä ottaa elämän itsestäänselvyytenä. Enää en ota.

Niinpä seistessäni viime viikolla korkkarit jalassani, itkien ja hymyillen, junan ajaessa ohitseni, ei kiireestä enää ollut tietoakaan.

Kävelyn lahjakin on oikeasti lahja. Oli aika, kun en voinut kävellä. Kivun kanssa eläminen on muuttanut minut täysin. Tänäänkin pystyn hakemaan lapseni itse päiväkodista, kävellen ja terveenä.

Ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter