Kaksi yksinäistä aurinkotuolia

Piip. Piip. Piip. ”Saako olla muuta?” kysyn, mutta asiakas ei oikein kuule. Taapero hänen kädessään roikkuu ja huutaa minkä ehtii, vaunuissa kiljuu pikkuinen vauva pää punaisena. Perheen isä pakkaa esiteinin kanssa ostoksia kassiin. Hymyilen äidille. Ei se mitään, minä ymmärrän, koetan viestittää katseellani.

Ja sitten se tulee. Kyyneleet humahtavat silmiin. Nieleskelen. Asiakasäiti katsoo minua, mikä tuli. Ei tässä mitään, meni joku ihme roska silmään.

Ennakoin jotain jo hyvissä ajoin keväällä ja otin yhdelle lomaviikolleni töitä tutusta kaupasta. Oletko hullu, monet kysyivät. Hyvin menee läpi selitys, että uuteen kotiin on kiva sitten ekstrarahalla hankkia jotain oikein kivaa.

”Tiesin, että yksin lomaillessa lapsiviikkojen jälkeen ikävä iskee kuin veitsi suoraan mahaan.”

Onhan se niinkin. Mutta kylläpä minä tunsikin itseni aika hyvin. Tiesin, että yksin lomaillessa lapsiviikkojen jälkeen ikävä iskee kuin veitsi suoraan mahaan. Ja niin se iskikin.

Ja nyt tuossa kassalla, tuo perhe lapsineen. Omia lapsia on niin kova ikävä, että tekisi mieli huutaa siinä kassalla kaupan vihreä paita päällä asiakkaiden seistessä jonossa ruoka- ja juomaostoksineen. En minä naivi ole. Jos lapset olisivat minulla, taaperon jatkuva uhma, kitinä ja roikkuminen ja teinin leväperäinen suhtautuminen siisteyteen tai järjestykseen saisi hermoni kiristymään ja mieleni huutamaan vapaa-aikaa. Silti tuossa kassalla istuessani olisin voinut kaapata nuo lapset hetkeksi itselleni. Menkää vaikka kahville, minä vahdin.

Koti tuntuu niin kovin tyhjältä. Lastenhuone on iso ja kaunis. Mutta tyhjä. Istun taaperoni sängyllä ja pitelen kädessäni hänen pehmeää unirättiään. Tuo rätti pitää sisällään jotenkin kaiken sen suloisuuden ja ihanuuden, mitä taaperoni minulle merkitsee. Edessäni näkyy teinin sänky hieman hassusti pedattuine päiväpeittoineen. Minun pojat. Mutta eivät täällä. 

Töiden jälkeen kävelen läheiseen hampurilaisravintolaan, on nälkä. Ehkä vähän koetan myös siirtää kotiin menoa. Siellä ne tyhjät huoneet odottivat. Antakoon odottaa vielä vähän aikaa lisää, mikäpä kiire tässä. Ravintolassa pariskunta halaa spontaanisti kesken kassajonoa. Rattaissa istuu jokelteleva taaperonalku. Otan äkkiä hampurilaiseni ja juoksen ulos. Ei ollut enää nälkä.

”Tuo rätti pitää sisällään jotenkin kaiken sen suloisuuden ja ihanuuden, mitä taaperoni minulle merkitsee.”

Nopeasti kotiin, siellä ei ainakaan kukaan näe, jos vähän itkettää. Kotipihalla kohtaan näyn: aurinkotuolit, pieni ja isompi. Siinä ne minun pojat istuivat vielä viikko sitten auringossa paistatellen.

Joskus kiroan tämän etä/vuoroviikko/sinkkuäiteilyn sanonko minne ja lujaa. Olisipa hetki sellaista arkea, ettei olisi tunteita ilosta ja ylimmästä onnesta äkkiä ikävään, yksinäisyyteen ja itkuisuuteen. Millonkohan tähän tottuu. Ei varmaan ikinä.

Ulkona kaksi aurinkotuolia seisovat, kun aurinko alkaa vähitellen laskemaan mailleen.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?