Kesällä vein lasta hoitoon lomapäivinäkin, nyt kauhistelen liian pitkiä päiväkotipäiviä
Kesän alussa kerroin, kuinka lapsi on välillä päiväkodissa, vaikka minulla ei ole töitä. Nyt mietin, miten hurjan pitkiä päiväkotipäivät voivat olla ja kunpa ei tarvitsisi viedä lasta sinne niin pitkäksi aikaa.
Toki en kesällä vienyt häntä kymmeneksi tunniksi päiväkotiin ja itse viettänyt lokoisia lomapäiviä, vaan tilanne oli vähän eri, mutta kuitenkin. Jos olisin tiennyt fiilikset joita minulla on nyt, olisin saattanut tehdä toisin. Jossittelu on turhaa ja tilanteet muuttuvat, mutta silti. Jo aiemminkin pohdin, miten ajatukseni asiasta olivat muuttuneet.
Jos olisin tiennyt fiilikset joita minulla on nyt, olisin saattanut tehdä toisin.
Nyt ne muuttuivat vielä lisää, kun uusi työni alkoi: työmatka pidentyi ja työaikakin on pidempi kuin aiemmassa. Näin ollen kuopukseni on vähän yli yhdeksän tuntia päivittäin hoidossa.
Se tuntuu pitkälle ajalle. Hänkin huomasi päivien pitenemisen, kun työtäni oli kulunut jonkin aikaa: tämä on nyt pysyvä ratkaisu. Hän huokaili syksyn alussa usein, kuinka minä tulen hakemaan häntä niin myöhään ja mikä minulla kestää. Päivät ovat selkeästi siis hänellekin pitkiä. Ei hän onneksi kuitenkaan väsyneeltä, ärtyneeltä tai kuormittuneelta iltaisin vaikuta, joten en ole liian huolissani tilanteesta.
Mutta kukapa meistä jaksaisi joka päivä töissä yhdeksää tuntia? Tosin olen EDELLEEN sitä mieltä, että päiväkodissa olemista EI voi verrata työntekoon – pojalleni ainakin päiväkoti on paljon muutakin. Hän nauttii seurasta ja tekemisestä, tykkää hoitajistaan ja menee aina mielellään hoitoon. Ja saahan hän siellä varhaiskasvatusta, joka on kenties verrattavissa työntekoon; vaikkakin hän taitaa nauttia eniten juuri niistä osuuksista.
Yhdeksän tunnin päivät hoidossa ovat hurjan pitkiä. Jos olisin tämän tajunnut kesän alussa, olisin antanut pojalleni pidemmän loman.
Mutta kyllä yhdeksän tunnin päivät hoidossa ovat hurjan pitkiä. Jos olisin tämän tajunnut kesän alussa, olisin antanut pojalleni pidemmänkin loman kuin nyt ne viisi viikkoa, jotka hän sai olla täysin vapaalla. Voin myöntää tämän ihan täysin.
Olen muutenkin tämän vajaan puolen vuoden sisällä miettinyt vanhemmuuteen ja lapsen elämään liittyviä asioita ja oppinut monia asioita, jotka aiemmin eivät olleet tulleet mieleenikään. Osittain tämä on blogini ansiota, koska tuon ajatukseni näkyviksi kirjoituksillani. Silloin niihin voi palata ja niistä myös huomaa ajatusmallien kehityksen ja muutoksen: ajattelin silloin noin, mutta nyt tämänhetkisellä tiedollani ja kokemuksellani en ole enää samaa mieltä.
Vanhemmuudessani kasvaminen on aiheuttanut paljon kommentointia ja jopa pilkkaa: olen takinkääntäjä, epävakaa ja jotain mieltä tänään ja jotain toista huomenna.
Tämä oppiminen ja vanhemmuudessani kasvaminen on aiheuttanut paljon kommentointia ja jopa pilkkaa: olen takinkääntäjä, epävakaa ja jotain mieltä tänään ja jotain toista huomenna. Itse näen tilanteen täysin toisin: olen kasvanut, oppinut, kehittynyt, mennyt eteenpäin. TÄMÄ on mielestäni elämän perimmäinen tarkoituskin – ei kai sitä paikallaan ole tarkoituskaan pysyä. Ehkä nämä minun kasvukipuilut vanhemmuuteni kanssa mutta varsinkin kasvu ja oppiminen avaavat jonkun silmät: aivan, ei tarvitse olla heti valmis tai täydellinen, kasvaa saa ja pitääkin.
Tällaisen asian opin tämän kuukauden aikana. Olen avoinna uusille oivalluksille ja myös nöyrä asian edessä: en ole aina oikeassa, osaan myöntää sen ja myös kirjoittaa ne tänne blogiin.
Aivan: ei tarvitse olla heti valmis tai täydellinen, kasvaa saa ja pitääkin.
Ja lapsen päiviin toivon rauhaa ja mukavia hetkiä, tulen aina niin nopeasti hakemaan kun voin!
Terveisin, Helka
Kommentit