Kohtalokas riita – Pelkäsin, ettei lapsi enää palaa luokseni

Katsoin lastani. Meillä oli ollut elämämme pahin riita, oikeastaan yksi ainoista. En tiedä kamalampaa tunnetta kuin pahoittaa oman lapsensa mieli.

Tunteet purkauivat juuri väärään henkilöön

Olin ollut niin turhautunut. Turhautunut, kun yhteistä aikaa ei tuntunut löytyvän, kun menot isän kanssa tuntuivat olevan tärkeämpiä, kun yhteinen ilta peruuntui, kun minun ikävä ja tarve olla yhdessä tuntuivat jäävän toiseksi muiden asioiden rinnalla. Riita oli kamala. En usein näe lapseni itkevän, reipas ja hyväntuulinen kun on.

En muista, olimmeko riidelleet kertaakaan sen jälkeen, kun etä-äitiydyin. Nyt huonommuuden olo, syyllisyys, paha mieli ja ikävä olivat tehneet tepposensa ja romahdin hetkellisesti. Valitettavasti vain juuri sen yhden ihmisen edessä, kenelle ei saisi noin romahtaa. Ja kun raivo nousi, en saanut sitä pysäytettyä vaan se vyöryi ylitseni kuin hyökyaalto ja sanoja alkoi tulla suustani vähän liian nopeaan tahtiin. Ajattelemattomia sanoja, jotka loukkasivat.

Olin aivan varma, että poika lähtee kotiinsa isänsä luokse eikä ikinä enää palaa.

Siinä meni kaikki ihan pieleen. Ei vanhempi saisi purkaa pahaa oloaan noin lapseensa. Olin aivan varma, että poika lähtee kotiinsa isänsä luokse eikä ikinä enää palaa. Että nyt menetin hänet. Miksi hän enää haluaisi tulla luokseni, kun olin ollut niin ilkeä ja sanonut niin kamalia asioita?

Ja poika lähtikin isänsä luokse. Minä jäin seisomaan tyhjään kotiin mieli aivan sekaisin ja peloissani. Käperryin sänkyyni pieneksi mytyksi ja pelotti. Pelotti aivan kamalasti. Meillä ei ollut ikinä ollut tällaista sananvaihtoa välillämme. Halusiko poika enää minun luokseni ollenkaan? Olisiko hän mieluummin isän luona, kuten olin vihoissani hänelle sanonutkin, eikä minun luonani?

Riita lapsen kanssa sattuu enemmän kuin mikään

Olo riitamme jälkeen oli pahempi kuin minulla oli ollut hyvin pitkään aikaan. Kävin läpi melkoisen skaalan tunteita ja ajatuksia. Syyllisyyttä, jota selkeästi tunsin etä-äitiydestäni ja siitä, ettemme vietä aikaa tarpeeksi yhdessä, ahdistusta siitä, kun en ole poikani ykkösvanhempi ja ikävääni häntä ja yhteisiä aikojamme kohtaan.

Syyllisyys siitä, että on vanhempana purkanut omat pahat olonsa lapseen, oli aivan valtava. Sitä aikuisena pitäisi osata hallita omat tunteensa edes vähän paremmin. Ei ole lapseni syy, että meidän elämä ja perhe on muotoutunut nyt tällaiseksi. Tuntuu äärimmäisen pahalle, että sillä tavoin lapselleni hermostuin ja turhasta, koska kyse oli omasta pahasta mielestä eikä jostain, mitä hän oli tehnyt.

Riita lähensi välejämme

On kai inhimillistä romahtaa välillä, vaikka asiat ovat suhteellisen hyvin. Ei tarvitsekaan aina jaksaa. Mutta ei sitä saa lapseen purkaa. Ymmärsin sen sillä hetkellä, kun ovi kävi ja poika oli poissa. Siinä kävi monta ahdistavaakin ajatusta mielessä ja oli todellinen itsetutkistelun paikka. Tällaista ei saisi tapahtua enää, vaan minun pitäisi päinvastoin olla tukena lapselle, jolla on paljon asioita käsiteltävänä liittyen perheeseemme.

Sain anteeksi.

Saimme selvitettyä tapahtuneen, mutta kyllä siitä pikkuinen särö välillemme hetkeksi jäi. Mutta sen jälkeen saimme keskusteltua asian läpi ja itse asiassa tuntuu, että olemme olleet läheisimpiä, avoimempia ja poika käynyt jopa enemmän luonani. Pyysin anteeksi tökeröä ja väärää käytöstäni ja selitin, ettei tämä tilanne hänen vikansa ole. Sanoin, miten kova ikävä ja turhautuminen olivat tehneet minusta herkän ja tilanne eskaloitui vähän liian nopeasti ja vähän liian pahaksi. Vanhemmallakin on oikeus vaikeisiin tunteisiin, mutta tässä se purkaantui väärällä tavalla häneen. Sain anteeksi.

Riitely oman lapsen kanssa on ehkä pahinta, mitä tiedän. Opimme tästä ja toisistamme paljon, kumpikin.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?