Koulukiusattuna oleminen jättää syvät arvet – Pitääkö entistä koulukiusaajaa ymmärtää ja antaa anteeksi?

On hienoa, jos entinen koulukiusaaja haluaa ottaa yhteyttä ja pyytää anteeksi entisiltä uhreiltaan. Taustalla lienee oman menneisyyden kohtaaminen ja paremman nykyisyyden rakentaminen. Se on helpompaa, kun on saanut käsiteltyä omat vaikeat asiat lapsuudesta ja nuoruudesta. 

Voi olla todella traumaattistakin monien vuosien jälkeen kuulla jälleen tuosta ihmisestä, joka voi olla koko elämän ahdistavin henkilö.

Mutta palveleeko tämä kuitenkin enemmän kiusaajaa kuin kiusattua? Miten uhreja auttaa kuulla, että toinen on nyt kovasti pahoillaan ja pyytää anteeksi, että pilasi toisen elämän monen vuoden ajaksi? Voi olla todella traumaattistakin monien ehkä kymmenenienkin vuosien jälkeen kuulla jälleen tuosta ihmisestä, joka voi olla koko elämän ahdistavin henkilö.

Haavat voivat aueta. Tarvitseeko niiden aueta enää?

Koulukiusaaminen jättää syvät arvet uhriinsa. Se tapahtuu iässä, jossa on todella herkkä ja vaikutuksille altis. Oma persoonallisuus ja identiteetti alkavat rakentua. Jos ne rakentuvat sille, että on huono ja siksi minua voidaan kiusata, voivat seuraukset olla hyvinkin kauaskantoiset aikuisikään saakka.

Olin lauta lättätissi, liian pitkä, rillipää, outo lahkolainen.

Minua koulukiusattiin. Olin lauta lättätissi, liian pitkä, rillipää, outo lahkolainen. Tämä muokkasi itsetunnostani todella heikon.  Ja se näkyy edelleen. Muun muassa vieläkin häpeilen vartaloani ja silmälasejani. Vieläkin koen olevani huonompi kuin muut, vaikka kukaan ei enää puhu tai ajattele minusta noin. Nyt ei siis puhuta ihan pikkujutuista. Näen edelleenkin painajaisia kiusaajistani.

Olin erilainen. Olin hyljeksitty. Olin jotenkin ihan vääränlainen. 

Alakoulu ja sitä seurannut yläkoulu muokkasivat minusta kovapäisen rämäpään, joka hölisi liikaa ja oli iloinen ja remskeä. Tältä näytti ulospäin, mutta sisältä kärsin ja pelkäsin kiusaajiani. Pelkäsin joka aamu mennä kouluun. 

Tuo tyttöjen sakki, jota johti pikkuruinen rääväsuu, jota muut seurasivat.

Kiusaajiani olivat tytöt. Tuo tyttöjen sakki, jota johti pikkuruinen rääväsuu, jota muut seurasivat. Tuo pikkuinen tyttö adjutantteineen teki peruskoulustani helvetin. Mutta en minä sitä heille näyttänyt. Minä olin aina iloinen ja reipas, kuten myöhemminkin olen ollut. Paha olo näkyy sisällä, se tuntuu syvällä. Mutta ei se ulospäin näy. Kouluarvosanani olivat hyviä ja nauroin ja osallistuin tunneilla. Ja sitten olinkin hikari. Open lellikki. Idiootti. 

Minusta kasvoi nuori ja sitten aikuinen. Eräänä päivänä Facebookin inbox kilahti. ”Hei moi, mitä kuuluu? Sulla näyttää profiilin mukaan olevan lapsiakin, wau. Tulit mieleen ja aattelin laittaa viestiä. Aletaanko facekavereiksi?” luin ja kuului plim. Kaveripyyntö.

Yksi kiusaajistani. Siis täh? ajattelin ja olin kuin puulla päähän lyöty. Mitä ihmettä, noin vain pyytää kaveriksi. Ikäänkuin mitään ei ollut tapahtunut?

En vastannut mitään, ingnoorasin kaveripyynnön. En minä Facebookiin mitään kiusaajiani halua kavereiksi. Tältä ei tullut edes anteeksipyyntöä. Somen maailma on vääristänyt kaverussuhteita paljonkin, mutta ei se niin paljoa ole, että kiusaajani hyväksyisin ystävälistalleni.

Tai maailmaani muutoinkaan. 

Kaikella järjellä ajatellen minä tiedän, että heillä on varmasti ollut paha olla kiusatessaan.

Kaikella järjellä ajatellen minä tiedän, että heillä on varmasti ollut paha olla kiusatessaan ja heidänkin tarinansa voi olla todella traumaattinen. Mutta pitääkö minun ymmärtää ja antaa anteeksi se, että koko kouluaikani oli yhtä kidutusta ja miten se vaikutti itsetuntooni, sosiaaliseen asemaani peruskoulussa, koko aikuiseksi kasvamiseeni? Onko kiusatullakin velvollisuus olla ymmärtäväinen ja unohtaa?

Ymmärrän, että anteeksiantaminen, asioiden hyväksyminen ja käsittely auttaa itseänikin. Mutta se on vaikeaa. Ansaitsevatko kiusaajat anteeksiannon? Nyt kun ovat aikuisia, ehkä ihan erilaisia ihmisiä kuin kouluaikoinaan? Ehkä heitäkin nyt ahdistaa. Mutta tarvitseeko minun välittää heidän ahdistuksestaan?

Ehkä tuo, joka pyysi minua kaveriksi Facessa, ei edes ymmärrä, miten vakavaa kiusaamiseni oli. Ehkä hän ei edes tajua olevansa kiusaaja. Ehkä koko juttu on häneltä unohtunut. Facessa nyt pyydetään kaveriksi ihan puolituntemattomiakin. Mutta että oma koulukiusattu otetaan kaveriksi, en ymmärrä. Jotain vääristynyttä tässä on.

Ehkä minun koulukiusaajani nyt katuvat ja ahdistuvat. Lukevat blogiani, että apua minä olen tuo kiusaajatyttö. Ehkä, tai sitten eivät ja eivät edes ymmärrä, mitä ovat minulle tehneet. Tai ymmärtävät ja eivät välitä. En tiedä.

Onko anteeksiantaminen mahdollista ja tarvitseeko minun ymmärtää kiusaajiani?

Hei sinä pikkuruinen tyttö adjutantteineen, mitä mieltä te olette? Ansaitsetteko anteeksiannon ja kaduttaako teitä nyt?

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?