Kukaan ei ole vastuussa minun onnellisuudestani, minä en vastaa kenenkään onnellisuudesta

Olemme oman onnemme seppiä. Minusta tämä sanonta on totta, vaikka moni onkin eri mieltä.

Vedotaan siihen, että ihmiset ovat laumaeläimiä ja tarvitsevat toisiaan. Ei voi olla onnellinen ilman toista ihmistä. Ajatellaan, että jos tuon saan, olen onnellinen. Jos saisin tuon parisuhteseen kanssani, ongelmat kaikkoaisivat ja en olisi enää surullinen.

Kukaan tuskin kieltää sitä, että me ihmiset todella olemme laumaeläimiä ja nautimme toistemme seurasta. Kyse onkin tässä nimenomaan siitä, minkälaisin odotuksin kohtaamme toisia ihmisiä. Mitä heiltä haluamme, tarvitsemme, odotamme?

Onhan ajatusmallissa, jossa asetamme toisen vastuuseen onnellisuudestamme, ihan älytön määrä painolastia mihin tahansa suhteeseen. Ja olen kokeillut, voi kuulkaa miten paljon sitä, että toinen on vastuussa onnellisuudestani.

Pieleen menee ja kovaa. Joka kerta.

Kukaan ei voi eikä saa olla vastuussa omasta onnellisuudestamme. Silloinhan ei itse kykene mitenkään kontrolloimaan elämäänsä. Se on pelottava ajatus. Annamme suhteettoman paljon toisen varaan, jos toimimme näin.

Kaksi onnellista ihmistä saavat aikaan kestävimmät parisuhteet.

Jos taas rakennamme elämämme itsemme varaan ja löydämme onnemme sisältämme, omista teoistamme, omista saavutuksistamme, on elämä jo melko paljon vakaammalla pohjalla. TÄMÄN jälkeen parisuhdekin voi jo paljon paremmin: saan jotain lisää onnellisuuteeni, mutta se ei riipu tästä suhteesta. Radikaali ajatus onkin, että kaksi onnellista ihmistä saavat aikaan kestävimmät parisuhteet.

Tietenkin suhde saa olla ja on todella tärkeä osa elämää ja kuka vain on surullinen, jos rakastama ihminen ei haluakaan enää olla yhdessä. On oikein ja luonnolista surra rakkauden loppumista, toisen lähtemistä. Mutta suhteeseen ei kannata LÄHTEÄ oletuksella, että se tuo onnen elämäämme.

Monet ryntäävät erosurussaan uuteen suhteeseen toivoen, että uusi suhde tuo onnen ja poistaa surun. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Suru on surtava. Uusi suhde voi siirtää tätä, mutta siellä se kuitenkin säilyy. Uuden suhteen rakentaminen epävalmiille pohjalle luo siitä jo lähtökohtaisesti heikon ja vaappuvan.

Siksi kannustan siihen, että rakentaa elämänsä eron jälkeen itsensä varaan. Löytää itsestään vahvuudet, ilon aiheet ja onnistumisen tunteet, onnellisuuden. Onnellinen ihminen on vetoava ja mielenkiintoinen. Onneaan epätoivoisesti etsivä voi taas tuntua mahdollisena kumppanina pelottavalta. Uskallanko ottaa vastuun tämän ihmisen onnesta?

Bruce Fisher sanoo: paradoksaalista on, että yksin onnellisena elävä on kaikkein eniten valmis uuteen suhteeseen.

En halua olla vastuussa siitä, että joku tulee onnelliseksi  juuri SEN takia, että on kanssani. Hän voi olla onnellinen kanssani. Tämä on kuitenkin ihan eri asia. Voi kuulostaa oudolle, mutta jos asiaa ajattelee tarkemmin, on se mielestäni järkeenkäypää. En voi surra toisen ihmisen suruja pois, parantaa haavoja, jotka hänen pitää itse parantaa. Tällaisessa tilanteessa näen, että toinen ei ole valmis suhteeseen.

Samalla suojelen itseänikin.

Etsi onnellisuutesi itsestäsi. Ja kuten Bruce Fisher sanoo: paradoksaalista on, että yksin onnellisena elävä on kaikkein eniten valmis uuteen suhteeseen.

Lue myös: Pyhitä eron jälkeinen aika itsellesi

Terveisin, Helka