Kun etä-äidistä lähiäiti lomallaan tuli – onko tämä näin raskasta!

Huhhuh.

Kun etä-äidistä lähiäiti tuli. Pariksi viikoksi. 

Ei ole keneltäkään varmasti jäänyt epäselväksi, että elän Elämäni kesää! (Lue myös miksei tuu kesää!) Suurimman osan aikaa liihottelen jossain euforian ja paratiisilomafiiliksen välimaastossa. Sekä teinini että taaperoni ovat luonani nyt kesällä paljon. Teini jopa kolme viikkoa yhteen soittoon.

Voiko etä-äiti paljoa enempää pyytää? No ei kyllä voi.

Mutta huhhuh. Tiedättehän ne mammaryhmät ja äitipalstat ja muut, joissa silloin tällöin näkee lauseen että ”minä kyllä arvostan teitä yh-äitejä kamalasti, kun pyöritette tätä sirkusta joka päivä ihan yksin!” Olinhan itsekin kolme vuotta parikymppinen yh-äiti. Tiedän kyllä, mitä se on.

”Siis onhan tämä aivan järjettömän raskasta!”

Teoriassa tietää, muttei tahdo enää muistaa. Nyt minä sanon: ”Arvostan teitä kaikkia lähiäitejä ja -vanhempia kyllä ihan hulluna!” Siis onhan tämä aivan järjettömän raskasta! Vaikka kuinka paljon minulla onkin ikävä lapsiani, kun olen yksin, osaan kyllä arvostaa sitä yksinoloa nyt ihan eri tavalla.

Lähivanhemman elämään kuuluu päivittäin ruuanlaitto, siivous, pyykkääminen, tavaroiden siivoaminen, teinin perässä kulkeminen ja katastrofin estäminen jatkuvalla syötöllä, sängynalusten putsaus, kurajälkien kuuraus, päivittäisen rytmin löytäminen ja ylläpitäminen, sääntöjen muodostaminen ja niistä kiinnipitäminen, päiväunille laitto ja liian pitkiltä päiväunilta herättäminen, hyssyttely ja kiukuttelun kuunteleminen, lahkeen pitäminen taaperon roikkupaikkana, vessarauhan unohtaminen, kylvettäminen, kaupassakäynti, puistoilu, vaipanvaihto, kotiintuloaikojen vahtaaminen ja jatkuva huolehtiminen ja rakastaminen. Niin. Päivittäinen arjessa rakastaminen kaiken uhman ja kiireen keskellä.

”Päivittäinen arjessa rakastaminen.”

Etävanhemmuus ja vuoroviikkovanhemmuus poikkeavat täysin lähivanhemmuudesta tai yh-vanhemmuudesta. Olen kokenut kaikki nuo vanhemmuuden muodot, joten jonkinlaista pohjaa on tämä sanoa. Sitten kun johonkin tiettyyn tottuu, uuden opettelu edes näin vähäksi aikaa on todella raskasta henkisesti ja jopa ihan fyysisestikin. Olen ollut aivan poikki iltaisin. Onnellinen tosin, mutta aivan rättiväsynyt. Mahdankohan sanoa loman loputtua, että pääsen vihdoin töihin lepäämään?

”Onnellinen tosin, mutta aivan rättiväsynyt.”

Olen somessa hehkuttanut sitä, miten ihanaa tämä lähiäitiys on. Kyllä siis tietenkin tiedän, etten ole oikeasti sellainen, mutta nyt kuitenkin lomalla olen. Vastauksena olen saanut, että lähiäiti opettelee toisaalla etä-äitiyttä, kun lapsi lähtee moneksi viikoksi toiselle vanhemmalleen tai vaikkapa mummolaan. He kehuvat minua, miten olen vahva äiti, kun jaksan etäilyä.

Tässä vähän määritellään ehkä turhaankin meitä vanhempia. Vanhempia me kaikki olemme, ilman etuliitteitäkin. Mutta kyllä näissä keskusteluissa on ajatustakin. Toisaalta, että eri elämäntilanteissa olevat vanhemmat arvostavat toisen uurastusta omissa arjissaan. Entä jos arvostaisimme ihan itsejämme vanhempina? Vanhemmuus on kompleksinen juttu. Kannattaa välillä muistaa, että aika hyvin itsekin olemme tässä pärjänneet, oli etuliite mikä tahansa.

”Vanhempia me kaikki olemme, ilman etuliitteitäkin.”

Mutta pidän kantani. Elän elämäni kesää. Kohta lapset tuolta kömpivät sängyistään. Taaperollani on ollut nyt lomalla tapana aamuisin kietoutua kokonaan minun syliin ja kutitella minua korvan takaa hyvänhuomenentoivotukseksi. Ei malttaisi olla herättämättä. Mutta nukkukoon nyt, äidin pieni kulta.

Ihanaa perjantaita, terveisin Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?