Kun kaikki muut tuntuvat olevan niissä kuuluisissa ruuhkavuosissa, ja itsellä ei olisi muuta kuin aikaa
Tuntuuko sinusta, että kaikilla hyvilläkin ystävillä on kamala kiire? On töitä, lasten hakua, lasten harrastuksia, huonosti nukuttuja öitä, siivoamista ja niin edelleen.
Eletään niitä kuuluisia ruuhkavuosia. Kuka ehtisi näkemään, kenellä olisi aikaa?
Paitsi itsellä olisi kyllä aikaa. Saatat olla lapseton, pariton, yksinäinen, etävanhempi, tai jotain muuta siltä väliltä tai ylitse. Olet kotona ja katselet yhteystietojasi, selailet niitä: tuolla on vauva, joka ei nuku hyvin, tuolla on monta lasta, jotka harrastavat, tuo on kiireinen töissä, tuolla on sitä tai tätä. Kuka ehtisi näkemään, kenellä olisi aikaa? Yhteystiedot on käyty läpi loppuun asti. Mitäs nyt?
Saattaakin olla niin, ettei ole ketään. Kun eletään karkeasti sanottuna 30-40-ikävuoden väliä, on suurin osa, tai siltä tuntuu, hyvin kiireisiä. Ruuhkavuodet kaiketi tarkoittavat sitä, että elämään tulee samaan aikaan hyvin paljon kuormittavia asioita. On työssä eteneminen, lapset, ehkä oma talo, harrastukset, lasten menot ja niin edelleen. Elämä ruuhkautuu.
Voi tuntua, ettei ympärillä enää olekaan ketään, jolla olisi aikaa juuri sinulle.
Voi tuntua, ettei ympärillä enää olekaan ketään, jolla olisi aikaa juuri sinulle. Se voin tuntua todella kurjalle, jos itsellä on tilanne, että aikaa on välillä liikaakin. Minulla on juuri näin. Varsinkin näinä lapsettomina viikkoina. Ruuhkavuosiin pääsen ehkä vähän kiinni, kun lapsi on täällä, mutta silloinkaan ei ole parisuhdekiireitä, yhteisiä menoja kumppanin kanssa, sitä tavallista perhe-elämää.
Olen myös kuullut, että tätä voi tapahtua ihan ns. ydinperheellisellekin. Kaverit vain häviävät jonnekin niihin ruuhkavuosiin. Mutta mitä niiden vuosien jälkeen tapahtuu? Palautuuko läheiset välit, käydäänkö sitten taas yhdessä jossain? Onko se enää samanlaista monen vuoden jälkeen? Pilaavatko ruuhkavuodet ystävyyden?
Mutta mitä niiden vuosien jälkeen tapahtuu? Palautuuko läheiset välit, käydäänkö sitten taas yhdessä jossain?
Se taitaa jäädä nähtäväksi. Tässä tilanteessa on onneksi hyvä, että on joitain, jotka ymmärtävät. Niitä toisia, joilla on sama tilanne. Silloin ei aina tarvitse sanoakaan mitään. Tämä toinen ymmärtää. Olen saanut teiltä lukijoilta paljon tsemppauksia, että tunnette samoja asioita, mistä olen kirjoitellut. Se on lohduttava tietää.
En olekaan ihan yksin.
Terveisin, Etä-äiti
Facebook || Instagram || Twitter
Kommentit
Moi, samaistun tähän. Ruuhkavuosia ei sitten tullutkaan. Ei perhettä, ei työtä, jokunen ystävä joita tapaan muutaman kuukauden välein. Olen pakottanut itseni ihmisten ilmoille, mutta se on koko ajan vaikeampaa. Nyt yritän saada vapaaehtoistyön. Kaikki hokevat miten hektistä aikaa elämme. Itselläni on pelkkää aikaa elämän loppuun asti. (P.S. Tulipa tästä ankea kommentti. 😀 Ei mun elämä pelkkää kurjuutta ole sentään. Jotenkin postauksesi aihe vain resonoi tämänpäiväisiin tunnelmiini.)
Kommentit
Se, joka ehtii ja jaksaa voisi tarjota itse seuraansa. Luulen, että pienen vauvan äiti ilahtuisi jos ystävä tulee käymään ja tuo/tekee/auttaa ruuassa/kahvissa tms. Tai ottaa vauvan hetkeksi ja antaa äidille päiväunet. Tai isompien perheeseen menee esimerkiksi lenkkiseuraksi siksi aikaa kun ruuhkavuosiäidin lapset ovat harrastuksissa. Reippaasti vain tarjoamaan omaa seuraa ja apuakin ystäville.
Pakko vielä vastata tähän että on aika rankkaa olla aina se joka tarjoaa seuraansa. Olisi kiva jos joku joskus pyytäisi minua jonnekin. Mutta kun on niin kiire. (Minulla siis kaksi pientä lasta)
Siis mitä hittoa! Juuri tänään mietin tätä samaa asiaa ja rupesin kirjoittamaan blogipostausta asiasta!! Ihanaa että törmäsin sun tekstiin! Tuli heti parempi fiilis. En ole ainoa joka miettii tätä. Ja olen siis perheellinen mutta äitiyslomalla. Suurin osa ystävistä on juuri saanut vauvoja tässä vuoden parin sisään.
Surullista on että lähes kaikki ihmisryhmät kärsivät yksinäisyydestä, nuoret, lapset, aikuiset, sinkut, vanhukset. Ja nyt vielä ruuhkavuosiakin elävät? Ehkä jotain yhteiskunnassa pielessä muutenkin?
Huonosti nukkuvan vauvan äitinä totean myös, että kannattaa aina silti kysyä. Yksinäisyyttäni lisäsi huomattavasti se, kun ihmiset alkoivat päättää puolestani ehdinkö ja jaksanko tavata ihmisiä tai lähteä kaupungille.
Onneksi sain myös uusia ystäviä lopulta.
Moi, samaistun tähän. Ruuhkavuosia ei sitten tullutkaan. Ei perhettä, ei työtä, jokunen ystävä joita tapaan muutaman kuukauden välein. Olen pakottanut itseni ihmisten ilmoille, mutta se on koko ajan vaikeampaa. Nyt yritän saada vapaaehtoistyön. Kaikki hokevat miten hektistä aikaa elämme. Itselläni on pelkkää aikaa elämän loppuun asti. (P.S. Tulipa tästä ankea kommentti. 😀 Ei mun elämä pelkkää kurjuutta ole sentään. Jotenkin postauksesi aihe vain resonoi tämänpäiväisiin tunnelmiini.)