Kunpa lapset ei ikinä lähtisi minun luotani! – En osaa tätä enää
Kirjoitan tätä tekstiäni silmät kyynelissä. Edessäni istuu kuopukseni ja mutustaa iltapalaleipäänsä. Hän lähtee huomenna isänsä luokse. On ollut luonani nyt poikkeuksellisesti lähes kolme viikkoa.
Voiko rakkaus sattua näin paljon?
Voiko rakkaus sattua näin paljon? Katson lastani ja sydäntä puristaa. En halua, että hän lähtee! Minulla on ollut viime viikkoina todella vaikeaa. En osaa olla erossa lapsistani. Ennen osasin, nyt en enää. Mitä tapahtui? Eroäiti, vihaan tuota sanaakin. En halua olla erossa heistä. Odotan kauhulla sitä hetkeä, kun he lähtevät. Mikä minua vaivaa?
Tahtoisin halata häntä enkä päästää ikinä irti. Miten naurettavaa. Eihän lasta voi koko aikaa halata. Mutta kun haluaisin. En halua päästää irti. Sattuu.
En enää tiedä, mitä tekisin, kun lapset eivät ole luonani. Miten oikein kuluttaa aikaa? Pyörin kotona orpona ja ihan eksyneenä. Voiko lapsiaan rakastaa kipuun asti? Nyt tuntuu siltä.
Miten naurettavaa. Eihän lasta voi koko aikaa halata.
Älä lähde, tekisi mieli huutaa, mutta en minä huuda. Katson vain tuota lasta, joka on niin rakas, huomenna jo muualla. Kyynel vierähtää jo syliini ja kädet vapisevat. On vaikea kirjoittaa.
En haluaisi jakaa näitä lapsia kenenkään kanssa. Haluan omia heidät ja pitää heidät itselläni. Älkää lähtekö.
En halua ajatella sitä huomista hetkeä, kun vien lapsen päiväkotiin. Isi hakee sinut tänään, sanon ja kurkkuun sattuu, koska ikävä kuristaa sitä jo. Sanonta ikävä kuristaa kurkkua on totta. Se todella kuristaa. Tuntuu, ettei voi hengittää.
Juoksen päiväkodin nurkan taakse ja purskahdan itkuun. En halua mennä töihin, en halua liikkua enkä tehdä mitään. Haluan hakea lapseni takaisin ja halata vielä kerran. Ja sitten astelen töihin ja kukaan ei näe tuskaa sydämessäni.
Eroäiti. Vihaan tuota sanaa.
Ja sitten he tulevat takaisin. Hetken saan olla heidän kanssaan. Kunnes he taas lähtevät. Tämä kiertokulku, oman elämäni vaikein, toistuu uudelleen ja uudelleen.
On vain jaksettava. Vaikka ei kestäisi enää sekuntiakaan. Ikävä. Herrajumala se sattuu. Ja tämä rakkaus. Voiko tähän hukkua? Tulen kotiin töistä ja vastassa on vain ruokapöytä, jonka nurkassa näkyy pieni leivänmurunen. Siinä se minun lapseni eilen istui. Nyt istuu isänsä luona.
Menen sängylle ja käperryn peiton alle. Aika, kulu nopeasti.
Lue myös:
Riittämättömyys, tuska, suru
Kaikki muuttui, ja minusta tuli äiti-ihminen
Terveisin, Etä-äiti
Kommentit
Voin vain yrittää kuvitella, miten pahalta sinusta tuntuu.
Minä saan olla lasteni kanssa joka päivä ja silti aloin itkeä, kun lapseni puhui siitä, miten hän 10 vuoden päästä muuttaa pois kotoa. Liian pian! Et lähde! En tietenkään sanonut mitään.
Halauksen tahdon sinulle jättää.
Kommentit
En sano että tiedän miltä sinusta tuntuu kun en voi tietää, en ole samassa tilanteessa. Vaan aivan päinvastaisessa. Lapseni isä on toisessa maassa ja välit minun vanhempiini meni vastottain. Tyttäreni on luonani koko ajan. Tuntuu että välillä tukehdun vaikka osaamme jo antaa toisillemme hyvin omaa aikaa ja tilaa. Silti tunnen jotain samaa joka kerta kun hän lähtee yökylään. Mitä jos sattuu jotain? Kukaan muu ei tunne lastani kuin minä. Miten he pärjää kun eivät kulmien asennosta jo tiedä mitä seuraavassa sekunnissa tapahtuu.
Kasvata tunteitasi, vaali niitä. Niiden on tarkoitus kehittää sinua. Voiko tilannetta muuttaa? Edes väliaikaisesti. Odota innolla, rakasta puhki kun lapsesi on paikalla. Kaikki tunteet on sallittuja ja yleensä niillä on jokin tarkoitus. Mieti mikä tarkoitus näillä on?
Voimia sinulle, tiedän miltä sinusta tuntuu, en kestä ajatustakaan että lapseni ei ole luonani… Sydän särkyy aina kun. He lähtevät..
Voimia sinulle kohtalotoverini. Tunnen ja tiedän tuskasi. Yhtä vaikeaa täällä. Olen yrittänyt ajatella mitä voin tehdä lapsen hyväksi, vaikka hän välillä onkin poissa: suunnittelen yhteisiä retkiä, valmistelen jotain kivaa häntä varten tms. Ja toisaalta, ovat jotkut työnkin takia viikon erossa lapsistaan. Tsemppiä! Aika voi helpottaa myös asiaa.
Voin vain yrittää kuvitella, miten pahalta sinusta tuntuu.
Minä saan olla lasteni kanssa joka päivä ja silti aloin itkeä, kun lapseni puhui siitä, miten hän 10 vuoden päästä muuttaa pois kotoa. Liian pian! Et lähde! En tietenkään sanonut mitään.
Halauksen tahdon sinulle jättää.