Laajojen tunneskaalojen ihmisenä minulla on itku herkässä ilossa ja surussa

”Siis minä en ikinä pääse tuollaisiin tunneskaaloihin kuin sinä”, sanoi rakas mieheni. Tai on sanonut, jo kymmeniä kertoja. Olin taas kerran itkenyt jostain. Ilosta tai surusta, ken muistaa.

Siis minäkö itken paljon? No kyllä, kaikkihan sen tietävät. Olen varsinainen itkupilli.

Katsottiin Les Miserablesia. Hei siis, kuka ei voi olla itkemättä siinä upeassa laulukohtauksessa, jossa Anne Hathaway laulaa riipaisevasti itsensä suoraan jokaisen sydämeen?

Sain kuulla, että hän rakastaa minua. No mutta, kuka silloin ei itkisi? Upea, romanttinen ilta saunassa ja kynttilänvalossa. Kai se saa liikuttaa kyyneliin asti? Tuntuu niin hyvälle.

Etäpoika laittoi viestiä. Laittoi toisenkin. Tuli sydänkin. Kyllä alkoi itkettää. Paruin oikein sydämeni kyllyydestä.

Töissä on raskasta ja väsyttää. Sähköposteja on miljoona ja silmät meinaa painua väkisin kiinni. Tulee itku.

Näin eilen kiurun. Alkoi itkettää, kohta on jälleen kesä. Aurinko paistaa, on niin kaunista, että kyynel pyrkii silmäkulmaan.

Ystävä laittoi viestin, että tulin mieleen jostain kauniista tekstinpätkästä. Olihan se niin ihana kuulla, että kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Hymyilin ja itkin, tuon hetken kauneudesta.

Minä olen laajojen tunneskaalojen ihminen.

Sen taitavat tietää kaikki. Joskus tekisi mieli tehdä raskaustesti ihan varmuuden vuoksi, kun eihän tällainen tunnemyrsky voi enää olla edes normaalia. Mutta kyllä se on, minulle. Olen aina ollut kova tuntemaan asioita, iloisia ja surullisia.

Joskus toivoisi, etten tuntisi näin paljon. Koska se on tosi raskasta. Tunteet vievät paljon energiaa, iloiset ja surulliset, kaikenlaiset. Kun tuntee vahvasti, kaikki tuntuu voimakkaammalle ja aistit ovat ylivirittyneinä vähän kokoajan. Joskus se uuvuttaa. Ja pettymyksen ja surun tunteet tulevat niin voimakkaana päälle, että tuntuu musertavalta tuntea niitä. Voiko sellaisesta surusta selvitä ikinä, sitä aina miettii siinä tilanteessa. Ja onhan se vähän rasittavaa olla tällainen itkupilli. Joissain tilanteissa sitä toivoisi olevansa vähän enemmän pokerinaama.

Jos ei tuntisi näin voimakkaasti, eivät ne ilon hetketkään tuntuisi niin upeilta.

Mutta olen myös sanonut, että jos ei tuntisi näin voimakkaasti, eivät ne ilon hetketkään tuntuisi niin upeilta. Tästä on samaa mieltä myös mieheni. Hän on kateellinen hyvin tasaisena luonteena minulle siitä, miten voimakkasti tunnen iloa ja riemua. Riemu ja nauru tuntuvat sydämessä asti ja se tunne on jotain todella upeaa.

Se, joka osaa itkeä ilosta, tietää, miltä tuntuu olla todella onnellinen. Puhtaasti ja vailla huolta. Sellaisesta tunteesta kannattaa pitää kiinni. Kyllä niitä surun kyyneleitäkin taas tulee. Mutta sitten nekin voi pyyhkiä poskelta pois, naurahtaa omalle itkulle ja ajatella: jälleen olen vähän vahvempi.

Minulla on lupa itkeä. Vähän taitaa itkettää nytkin.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?