Etä-Äiti

Lahjon lastani rahalla, jotta huono omatuntoni hiljenisi

Teksti: Helka Belt

Lahjominen rahalla tuskin on se ihan paras kasvatuskeino. Tai tässä ei ole kysymys kasvatuksestakaan, vaan siitä, että minulla on usein todella huono omatunto koska en näe poikaani tarpeeksi. Ja yritän kompensoida sitä antamalla rahaa.

Väärin. Tiedän.

Nyt teini-iässä varsinkin lapseni osaa käyttää sitä jo hyväkseen. Kysyy minulta ihan varmuuden vuoksi, jos voisin antaa rahaa johonkin tarkoitukseen, jos isä ei ole antanut. Usein sanon, ettei se käy, jos isäkään ei anna siihen lupaa. Hetken päästä kierrän päätökseni ja sanon, että okei, voin minä antaa.

Emme näe lähellekään tarpeeksi usein. Se tuntuu äärimmäisen pahalle ja korvatakseni vähäisen yhdessäoloajan päädyn laittamaan rahaa lapseni tilille. Osta jotain kivaa, sanon. Kiitti mutsi, tulee viesti ja tiedän, että seuraavalla kerralla annan taas. Hetken minusta tuntuu, että olen ollut läsnä.

Toimintani on äärimmäisen ristiriitaista, koska juuri olen kertonut, miten haluan opettaa lapselleni rahan arvon, säästämisen merkityksen ja sen, ettei raha kasva puissa ja sen eteen pitää tehdä töitä. Viikkorahaksi on sovittu tietty summa ja muutoin rahaa voi ansaita tekemällä esimerkiksi pieniä kotitöitä. Hänelle on varmasti hyvin ristiriitaista, kun annan rahaa muuten vain, vaikka ensin olenkin sanonut, etten anna.

”No jos laitan sulle parikymppiä tilille, kun ei olla nähtykään pitkään aikaan. Käyt tekemässä jotain kivaa”, laitoin viestin kerran ja jälleen yritin hiljentää huonoa omatuntoa. Mahtaakohan muut etävanhemmat tehdä samaa? Onkohan heilläkin tällainen tuskallisen ahdistava olo, omatunto kolkuttaa ja ei tiedä, mitä tehdä tässä tilanteessa.

Ei se raha yhdessäoloa korvaa.

Kyllä minä sen tiedän. Mutta jos minulla ei ole muutakaan antaa. Haluan, että poika edes jotenkin muistaa minut. Olen äiti, joka lahjoo lastansa rahalla, ettei olisi huono omatunto. Ja sen jälkeen tulee vielä huonompi omatunto. Kierre on valmis. Ihan kuin yrittäisi olla syömättä herkkuja, mutta kun tekee niin kamalasti mieli. Sitten syö ja sen jälkeen tulee kuvottava olo. Mutta seuraavan kerran syö taas. On niin kova ja pakottava tarve näyttää, että olen täällä häntä varten ja en ole häntä unohtanut. Jos se pieni raha ilahduttaisi hänen arkeansa. 

Elän jatkuvassa pienessä ahdistuksessa, koska tiedän, etten näe lastani yhtä usein kuin monet muut erovanhemmat näkevät lapsiansa. Koetan jotenkin osoittaa, että lapsi on minulle tärkeä. Ja teineillehän se taskuraha on tärkeää. Koetanko sitten olla se cool mutsi, joka heittää taskurahaa aina, kun pyytää. Taidan pyrkiä olemaan.

Jotenkihan sitä haluaa näyttää, että rakastaa.

Keino on ehkä huono, mutta tarkoitus on hyvä. Tarkoitus hyvittää keinot, vai miten se meni? Ja tunne on sydämessä vahva. Rakkauden tunne. Ei raha onnea tuo, sanonta kuuluu. Onnea on, kun saa viettää aikaa yhdessä. Mutta aina me emme voi. Tekisi mieli laittaa tilisiirron viitteeksi: äiti rakastaa sinua. Mutta se olisi varmaan tosi noloa, teini takuulla ajattelisi. Sanon sen sitten mielessäni.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Lue myös

X