Teinin pojan etä-äitinä: lapseni on minulle jo melkein vieras
”No ei kai kukaan vanhempi tiedä, mitä teinin päässä liikkuu!”
”Tuskin se siellä toisessakaan kotona paljoa luuhaa.”
Totta joka sana varmasti, ja lohdutukseksi tarkoitettuja. Teinit ovat paljon poissa kotoa, kavereiden luona, harrastuksissa, missä milloinkin, ja vaikka olisivatkin kotona, voivat he olla välillä ei-läsnäolevia. Kun minun joskus hyvinkin ei-läsnäoleva lapseni on luonani vain noin joka toinen viikonloppu, voin sanoa, että lapsi alkaa tuntua välillä melko vieraaltakin.
Aiemmin asuimme kahdestaan ja oli vain me. Nyt minun täytyy myöntää, etten tunne häntä enää.
Välillä tuntuu, etten tunne häntä enää yhtään. En tiedä, mitä hänen päässään liikkuu, en senkään vertaa kuin ehkä lähivanhempana tietäisin. Tämän lapsen kanssa asuin ensimmäiset vuotensa kahdestaan. Nyt kymmenen vuotta tuon jälkeen minun täytyy myöntää, etten tunne häntä enää kovinkaan hyvin.
Lapsen elämässä tapahtuu niin nopeasti niin paljon. On ihan eri asia olla 10-, 11- tai 14-vuotias. Koko ihminen muuttuu: persoonallisuus kehittyy, ulkonäkö muuttuu, äänikin on jo hyvänen aika ihan erilainen kuin muutama kuukausi sitten. Joskus kun hän tulee luokseni, mietin, että kuka tämä ihminen oikein on, joka astui juuri ovestani sisään.
On järkyttävän tuskallista kirjoittaa näitä sanoja teille luettavaksi.
On järkyttävän tuskallista kirjoittaa näitä sanoja teille luettavaksi. Äiti, joka ei asu lapsensa kanssa edes sen vertaa, että oikeasti voi sanoa, että tuntee tämän. Voi kun uskoisinkin sen, että olemme yhtä läheiset kuin olisimme, jos hän asuisi luonani; kaikkine teinin mökötyksineen ja vetäytymisineen. Mutta samalla tiedän, ettei asia ole niin.
Enkä oikeasti tarkoita, ettenkö tuntisi häntä läheiseksi. Tiedän monia monia etävanhempia, jotka rakastavat lapsiaan yli kaiken. Mutta rakkaus ja tunteminen –siinä arjessa läsnäolo– eivät ole sama asia. Rakkaus ei vähene piiruakaan, oltiinpa erossa tai yhdessä, mutta se todellinen lapsena tunteminen ja ymmärtäminen, hänen pienimpienkin eleidensä onnistunut lukeminen, on auttamattomasti poissa.
Olen mustasukkainen siitä, että hän jossain muualla on hauska ja oma ihana itsensä.
Ja vielä lisäksi, poikani on mahtava, upea ihminen. Hän on hauska, empaattinen ja huumorintajuinen. Nautin äärimmäisen paljon hänen seurastaan. Minulla on todella ikävä hänen juttujansa ja seuraansa, koko hänen luonnettansa, kun hän ei ole luonani. Olen mustasukkainen siitä, että hän jossain muualla on hauska ja oma ihana itsensä. Miksei voisi olla sitä minun luonani..
Nyt katson, kuinka kuopukseni kasvaa kovaa vauhtia. Tuon ikäisenä esikoiseni alkoi olla enemmän isänsä luona. Mikähän on kohtalomme, kun kuopukseni on teini? Silloin etäpoikani on jo aikuinen. Onkohan aikuinen poikani minulle vieras vai tuttu? Vai muuttuukohan tilanne, koska silloinhan en ole enää etä-äiti, olen vain äiti – aikuisen lapsen äiti. Etäys on silloin viimein päättynyt.
Lue myös:
Miten ylläpitää läheistä suhdetta teiniin etälapseen?
Järjestimme kauneusillan teinin kanssa
Terveisin, Etä-äiti
Facebook || Instagram || Twitter
Kommentit
Kylläpä oli koskettava kirjoitus. Itse en ole edes virallisesti etä-äiti, mutta viimeiset noin kaksi vuotta poikani vaan on asunut enemmän isänsä luona kuin minun luonani. Asumme lähekkäin ja lapset ovat aina saaneet tulla ja mennä miten ovat halunneet. Viime aikoina tilanteeksi on vakiintunut se, että tyttö on enimmäkseen minun luonani ja poika siis isällään. Pienempinä olivat yhtä paljon molempien luona. Minulla on välillä poikaani niin ikävä, että ihan sattuu! Kesällä en nähnyt häntä kuin kolme kertaa ja hän oli täällä yötä vain kahdesti. Isän luona on pelit ja vehkeet ja siellä saa varmaan olla vapaammin kaikin puolin. Täällä joutuisi välillä tekemään kotitöitä ja syömään kunnolla jne.. Olen myös kateellinen niille ihmisille, jotka näkevät poikani joka päivä, jopa opettajille. Poika on erittäin hauska ja huumorintajuinen ja kaipaan hänen juttujaan. Hän täyttää kahden kuukauden päästä jo 18 vuotta, joten enää ei pysty pakottamallakaan asiaan vaikuttamaan. Olen menettänyt poikani monta vuotta aiemmin kuin äidit yleensä..
Kommentit
Joskus asiat on vain hyväksyttävä niin kuin ne ovat. Poikasi välittää sinusta varmasti, ja tärkeintä on, että osoitat hänelle rakastavasi häntä ja olevasi hänen elämästään ja tulevaisuudestaan kiinnostunut. Loppujen lopuksi lapsella/teinillä on oma elämänsä elettävänään, ja se, että tietää sen etävanhemmankin kaikesta huolimatta rakastavan, on tärkeintä. Sanon tämän aikuisena avioerolapsena, jonka suhde etäisään on ollut vähän ongelmallinen. Mutta aina olen tiennyt hänen välittävän ja auttavan tarvittaessa.
Kirjoitat kauhean kauniisti ja avoimesti, olen lukenut blogiasi pitkään ja saanut perspektiiviä myös omaan isä-tytär-suhteeseeni. Kiitos siis Sinulle.
Lapset itsenäistyvät kovin yksilöllisesti omalla tahdillaan. Etäisyyttä vanhempiin otetaan ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Mustasukkaisuus itsenäistymisen vaikutuksista lapsisuhteeseen lienee ihan normaali tunne ja ilmennee perhemuodosta riippumatta. Toki on ymmärrettävää, että eroperheissä lasten kehitys tulee vastaan paljon lyhyemmässä ajassa suhteessa heidän kanssaan vietettyyn aikaan. Kaikki on kuitenkin vääjäämätöntä kehitystä ja vanhempana siitä varmasti kokee myös ylpeyttä.
Voisiko tähän ottaa sellaisen näkökulman, että murrosikäinen, teinipoika, tarvitsee isää ehkä enemmän tällä hetkellä? Pienenä tarvitsi äitiä enemmän. Lapsi voi tuntua ajoittain vieraalta, mutta sama pätee, vaikka asuisi koko ajan lapsen kanssa hänen kasvaessaan valtavin harppauksin. Kaupassa voi äkkiä havahtua ihmettelemään, kuka ihme tuo pitkä ja matala-ääninen nuori kaveri on :). Ja lapsen suusta tulee ulos asioita, joita et olisi ikinä arvannut hänen ajattelevan.
Kylläpä oli koskettava kirjoitus. Itse en ole edes virallisesti etä-äiti, mutta viimeiset noin kaksi vuotta poikani vaan on asunut enemmän isänsä luona kuin minun luonani. Asumme lähekkäin ja lapset ovat aina saaneet tulla ja mennä miten ovat halunneet. Viime aikoina tilanteeksi on vakiintunut se, että tyttö on enimmäkseen minun luonani ja poika siis isällään. Pienempinä olivat yhtä paljon molempien luona. Minulla on välillä poikaani niin ikävä, että ihan sattuu! Kesällä en nähnyt häntä kuin kolme kertaa ja hän oli täällä yötä vain kahdesti. Isän luona on pelit ja vehkeet ja siellä saa varmaan olla vapaammin kaikin puolin. Täällä joutuisi välillä tekemään kotitöitä ja syömään kunnolla jne.. Olen myös kateellinen niille ihmisille, jotka näkevät poikani joka päivä, jopa opettajille. Poika on erittäin hauska ja huumorintajuinen ja kaipaan hänen juttujaan. Hän täyttää kahden kuukauden päästä jo 18 vuotta, joten enää ei pysty pakottamallakaan asiaan vaikuttamaan. Olen menettänyt poikani monta vuotta aiemmin kuin äidit yleensä..