Lapseton äiti

”Älä mene!” tekisi mieli huutaa.

Mutta sinne hän taas meni.

 

Vähän aikaa sitten ääneen sanottu lause leijuu vielä ilmassa:

”Tästä lähtien varmaan nähdään vieläkin vähemmän..”

Pojan katse. Tietää, miten reagoin. Koetan vain hymyillä. Ai, miksi? Kurkkua kuristaa, mutta koetan olla näyttämättä sitä.

Ei se mitään, kyllä minä ymmärrän. Taputan olkapäälle, taidan halatakin.

Ei se mitään, hyvä että on menoja ja asiat hyvin siellä kotona. Hyvä, että pojan elämä menee eteenpäin, siellä, isän kanssa. Menot kun ovat usein viikonloppusin. Viikonloppuisin, kun poika voisi tulla luokseni..

 

Ovi käy. Askeleet kuuluvat rappusissa, ovi paukahtaa alhaalla kiinni, vähän ehkä liian kovaa. Teinit, hymähdän hymyillen itsekseni. Rakkaus läikähtää sydämessäni. Rakastan tuota teinipoikaani niin paljon.

Tuijotan ovea. Kuopus tulee halaamaan jalkaa. ”Äiti, leikitään autoilla!”

 

Autot huristelee matolla pikku käsien siirrellessä niitä.

Hymyilen, läpi kyynelten, tämä pikkuinen poika tarvitsee äidin huomiota. Pikkuinen kuopukseni. Miksi hänkin kasvaa niin hurjaa vauhtia. Miksi luopumisen tuska tuntuu jo tässäkin hetkessä liian kovana. Miksi huolehtia tulevasta, kun on tämä hetki. Koetan, koetan nauttia. Lapseni.

 

”Tästä lähtien varmaan nähdään vieläkin vähemmän..”

Sanat leijuvat ilmassa kuin kirosana. Olin kysynyt, milloin nähdään taas. Poika oli ollut luonani koko ihanan viikonlopun. Sunnuntaiaamuna poikani telmivät sängyssäni, halailivat ja kikattelivat. Olin onnellisempi kuin pitkään aikaan.

Silti siinä onnessa on aina mukana katkeransuloisuuttakin. Tiedän, ettei se tällaisena jatku pitkään. Tunnit kuluvat jo. Vaikka kellojen siirtämisen takia olimmekin saaneet jopa yhden lisätunnin yhdessä, silti viisarit kulkivat julmasti kohti pykälää, jolloin pojan mieli jo alkaa muuttumaan levottomaksi. Jalat jo käskevät kulkemaan kohti ulko-ovea. Kaverit odottavat.

Viikonloppu on ohi. Niitä viikonloppuja on ollut yhä harvemmin. Luopuminen on joka kerta vaikeampaa.

Halaus vielä. Koetan päästää irti, ennenkuin se tuntuu jo liian pitkältä. Kiusalliselta tälle teinilleni.

Pojalle, joka on kasvanut isommaksi kuin minä, jonka jalat ovat isot kuin veneet. Jonka ääni on jo käheämpi kuin ennen. Joka näyttää jo nuorelle miehelle. Nuorelle miehelle, tämä esikoiseni, joka oli niin pieni, kun hänet ensimmäistä kertaa sain syliini.

 

Ovi pysyy kiinni. Joskus koetan tahdonvoimalla saada hänet kääntymään takaisin, tulemaan kotiini ja huikkaavan ovelta: ”Mä tulinkin takas, mutsi!”

 

Katson pienempääni, hymyilen.

Mutta pelko kuristaa uudelleen kurkkuani. Lähteeköhän hänkin joskus pois luotani?

 

Miksi äitiys on tällaista pelkoa? Miksi ahdistus nousee joka kerta kun uskaltaa nauttia, nauttia näistä ihanista lahjoista, joita olen saanut? Kuuluuko sen olla tällaista.

 

Menen kuopukseni viereen. Hän tuhisee jo, unissaan. Aamulla hänkin lähtee. Lähtee pois.

 

”Minä lakastan sinua äiti!”, kuopus huutaa ja juoksee jo kaverien luokse. Uusi päiväkotiviikko on jälleen alkanut.

Laitan kassin lokeroon. Kassissa on valmiina viikon vaatteet. Kuopuksen rakas unilelu kurkistaa kassista, sen pitää aina olla mukana.

Nähdään taas viikon päästä.

 

Tämän viikon olen jälleen lapseton.

Lapseton äiti.

 

On niin vaikea luopua heistä viikoksi, kuukaudeksi, välillä edes päiväksi.

 

Itkettää. Menen syliin. Lämpimään. Lohdutus.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?