Etä-Äiti

Lapsi, jota en voinut pitää

Teksti: Helka Belt

Muistan ne kaksi viivaa valkoisessa tikussa hyvin. Muistan sen järkytyksen, joka vyöryi ylitseni.

Vaikka olin kyllä tiennyt jo tuloksen ennen noiden viivojen ilmestymistä tuohon tikkuun. Ja tiesin heti, mitä pitäisi tehdä.

Olin kondomin rikkoutumisen jälkeen juossut suoraa päätä apteekkiin.  “Saanko niitä katumuspillereitä”, kysyin minä, 21-vuotias äiti varovasti apteekin tädiltä. Vieressäni rattaissa makoili 1-vuotias pikkuinen poika.

Nielaisin pillerin siinä, apteekin tiskillä. Täti katseli vieressä, hymyili vauvalleni.

Katselin joka aamu toiveikkaina pikkuhousujani, olisiko niissä verta, mutta kuukautisia ei kuulunut.”

Meni viikko. Toinen. Katselin joka aamu toiveikkaina pikkuhousujani, olisiko niissä verta, mutta kuukautisia ei kuulunut. Menin kauppaan. Ostin sipsiä, limpparia, karkkia, kaikkea mahdollista hyvää. En oikein tiedä, miksi. Kai se oli jokin pakoreaktio. En minä yleensä reagoi asioihin syömällä. Nyt jostain syystä piti vain ostaa tuo kaikki.

Apteekin tikku poltteli laukun läpi, tuntui iholla asti.

Naapurin täti tuli vastaan kotipihalla kantaessani noita ostoksia pussissa toisessa kädessäni ja toinen käsi työnsi lastenvaunuja. “Ollaanko sitä juhlimassa jotain?” kysyi katsellen minun herkkuostoksiani. “Joo”, vastasin heikosti. Paha olo velloi sisälläni. Poika rattaissa katseli minua sinisillä silmillään.

Kaksi viivaa tikussa. Poika sylissäni katsoi minua noilla viattomilla silmillään.

”Tiesin heti, etten voi pitää tätä lasta.”

Tiesin heti, etten voi pitää tätä lasta.

Me asuimme kahden, poikani ja minä. Olin juuri jatkamassa opiskelujani, poika menisi päiväkotiin. Olimme vähitellen saaneet elämämme sujumaan tuon ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana, vaikka rahallinen tilanteeni olikin todella tiukka. Joskus söimme sitä, mitä keräämilläni pulloilla saimme. Ei se haitannut, olin onnellinen tuossa pienessä perhekuplassamme, jossa elimme kahden. Välillä itkimme, välillä nauroimme, välillä väsytti niin että meinasi pyörryttää. Mutta elämä oli. Täydellistä.

En ollut töissä, opiskelutkin oli keskeyttänyt eräät toiset kaksi viivaa tikussa. Lapseni oli halunnut tulla maailmaan läpi sitten vaikka harmaan kiven, tai tässä tapauksessa läpi ehkäisynkin. Olin tiennyt heti, että halusin tuon lapsen.

”Tiesin, etten selviäisi, yksinhuoltajana vajaan kahden vuoden ikäisestä taaperosta ja uudesta vauvasta.”

Meistä oli tullut erottomattomat, lapsestani ja minusta.

Nyt nämä kaksi uutta viivaa kummittelivat mielessäni niin, etten voinut melkein hengittää. Tuskaiset ajatukset risteilivät pääni sisällä. Tiesin, etten selviäisi, yksinhuoltajana vajaan kahden vuoden ikäisestä taaperosta ja uudesta vauvasta.

Tiesin, mitä tehdä. Ei se silti helpolta tuntunut.

Itkin. Oksensin, muistaakseni. Katselin vauvaani, kohta taaperoiän saavuttavaa rakasta lastani. TÄMÄ oli minun perhe, me kaksi.

Astelin neuvolan vastaanotolle. “En voi pitää tätä lasta.”

Katselin neuvolantätiä, täti puhui jotain, en kuullut ihan kaikkea, mitä hän sanoi. Mieleen jäi kuitenkin lämmin ymmärrys. Ei pelottanut. Oli jotenkin helpottunut olo.

Viikon päästä kävelin sairaalaan. Siinä samassa sairaalassa oli syntynyt esikoiseni, vain vuosi sitten. Se oli ollut elämäni onnellisin päivä. Nyt sairaalan seinät näyttivät erilaisille. Mutta eivät pelottaville, vain erilaisille. Osasto näytti tutulle. Olikohan se melkein ihan sama kuin vuosi sitten.

Makasin sairaalan sängyssä. Tabletit kahdessa paikassa, suun kautta otettu matkalla mahaani ja alakautta laitettu matkalla kohtuuni.

Tiesin, etten voi pitää tätä lasta.

Kotona seuraavana päivänä katsoin nukkuvaa vauvaani. Helpotuksen tunne kulki läpi koko vartaloni. Hymyilin.

Elämä on yllätyksiä täynnä. Eivät aina sellaisia, mitä toivoisimme tai odottaisimme. Sellainen kuuluu elämään.

 

Lue lisää tarinaani:

Kun sain lapseni parikymppisenä ja jäin yksinhuoltajaksi

Äiti, saanko mennä isin luokse asumaan?

Elämäni tärkein rakkaussuhde

Minä haluan olla etä-äiti

 

Terveisin,  Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?

Lue myös

X