Masennukseen ei päätetä sairastua, eikä siitä tiedon saaminen etukäteen lisää sairastumisriskiä
Kun bloggari Maria Nordin sanoi instastoryssaan, että neuvolat tyrkyttävät synnytysmasennusta äideille ja että tapa, millä siitä puhutaan, lisää todennäköisyyttä sairastua siihen, nousi kohu. Monet masennukseen sairastuneet olivat järkyttyneitä hänen sanomisistaan, ja myös mediassa otettiin kantaa Nordinin sanomisiin.
Itse ihmettelin kovasti, kun näin hänen instagramissaan tämän lausahduksen. Siis ihanko oikeasti, Maria Nordin?
Tällainen puhe masennuksesta lisää sen ympärillä pyörivää häpeästatusta ja -stigmaa.
Tällainen puhe masennuksesta lisää sen ympärillä pyörivää häpeästatusta ja -stigmaa, ja vielä vähemmän kukaan uskaltaa sanoa, että sairastui synnytysmasennukseen tai masennukseen ylipäätään.
Synnytysmasentuneiden äitien parissa työskentelevä Äimä ry kirjoitti vastineensa Nordinille. Siinä sanotaan, ettei synnytysmasennuksesta tietäminen mitenkään lisää riskiä sairastua siihen, vaan se nimenomaan auttaa äitiä ja vauvaa. Kuvitelkaa, miltä tuoreesta äidistä tuntuu, kun hän masentuu yhtäkkiä, eikä tiedä yhtään, mistä on kyse.
Se voi olla myös hengenvaarallista, Äimä jatkaa. Kyse ei ole vain äidistä vaan myös vastasyntyneestä tai pienestä vauvasta. Jos äiti ei tiedä, mikä hänellä on ja osaa pyytää apua, voivat seuraukset olla todella vakavat.
Miten tieto voi lisätä mitenkään riskiä masentua? Missä on tämän argumentin logiikka?
Miten tieto voi lisätä mitenkään riskiä masentua? Missä on tämän argumentin logiikka? Jos tiedän, että syöpä on olemassa, lisääkö se riskiä, että sairastun siihen? Jos tietää sairauden tunnuspiirteitä, se päinvastoin auttaa huomaamaan oireet jopa ajoissa. Tämä voi pelastaa ihmishenkiä.
Minua surettaa, että masennukseen suhtaudutaan edelleen ikään kuin se ei olisi oikea sairaus, sairastunut voisi itse päättää sairastaako sitä vai, tai että olisi jotenkin omasta päätöksestä kiinni, saako synnytysmasennuksen vai ei.
Kun sairastuu masennukseen yllättäen ja tietämättä sairaudesta mitään, pelko ja ahdistus lamauttaa.
Minulla on myös omakohtaista kokemusta siitä, miltä tuntuu, kun sairastuu masennukseen yllättäen ja tietämättä sairaudesta mitään. Se pelko ja ahdistus lamauttaa. Mikä minulla nyt on? Selviänkö tästä? Pysyykö tämä kamala olotila loppuelämän? Minua pelotti niin, että halusin kuolla. Jos olisin saanut etukäteen tietoa masennuksesta, olisin voinut tunnistaa sairauden ja saada nopeammin apua.
Kunpa olisinkin saanut tietoa siitä. Kunpa sitä olisi tyrkytetty minulle etukäteen. Se olisi pelastanut minut monen viikon lamaannukselta, ahdistukselta ja paljolta tuskalta.
Jos et tiedä asiasta mitään, älä kirjoita. Voit tehdä valtavaa tuhoa lähimmäisillesi.
Kehotan lämpimästi kaikkia bloggareita ja kirjoittajia miettimään, mistä kirjoittaa tai puhuu julkisesti. Jos et tiedä asiasta, älä kirjoita. Joku, joka on sairastunut masennukseen ja lukee sairauttaan koskevia vääriäkin käsityksiä, voi ahdistua tällaisesta ihan valtavasti.
Masennus on sairaus ja siitä pitää puhua, oikeilla termeillä ja tiedolla.
Terveisin, Etä-äiti
Facebook || Instagram || Twitter
Blogipostausta muokattu 10.5.2019, korjattu alun siteerausta.
Kommentit
Mä mietin millähän pätevyydellä arvon rouva nordin kertoo masennuksesta yhtään mitään. Ymmärtääkseni arkkitehdin koulutukseen ei kuulu hirveästi psykologiaa… Vähän on nesteet nousseet päähän, jos kuvitellaan yhden synnytyksen jälkeen olevansa joka alan asiantuntija.
Kommentit
Valitettavasti Maria Nordinista on tullut monien sairauksien asiantuntija, ja hulluinta; eräs TTL:n dosentti häntä siteeraa ja lupaa ihmeparannuksia ilman lääketieteellistä tutkimusta olevalla mietiskelymenetelmällä. Hän on saanut niin paljon harmia aikaiseksi toimillaan, että on vaikeaa edes kuvitella moista. Odotamme jännityksellä, mikä seuraava sairaus on parannettavissa päättämällä, että olen terve. Halpaa yhteiskunnalle, ja siksi viranhaltija varmaan tukeekin moista.
Tämä oli jälleen niin hyvä kirjoitus! Kiitos Helka (taas) ♡
Oon nuorempana,siis teini-iässä, ollut altis masentumaan. Ehkä se oli paremmin jotain alakuloisuutta. Myöhemmin, ehkä elämäntilanteista johtuen olen aika säännöllisesti potenut samaa alakuloa, alkuun se tuntui kestävän useita viikkoja, myöhemmin, kun oppi tunnistamaan paremmin omaa vointia niin osasi hieman ennakoida jo ensi oireista tätä ja alakuloisin vaihe lyheni pariin viikkoon.
Eniten surettaa lapset, jotka olivat jos eivät täysin vailla äitiä niin aika paljon ilman äitiä. Ei pelkästään hoidollisesti äitiä vailla vaan äiti ei kyennyt olemaan läsnä.
Silloisen puolison tuki oli olematonta. Kamalaa on olla toiminta kyvytön ja potea pohjatonta syyllisyyttä siitä, kuinka oma puoliso joutuu viemään omat lapset kerhoon!
Nyt, raskas ero takana ja uusi vauva sylissä oon havainnut pientä surumielisyyttä (väsymys tietysti painaa) mutta kun tiedän mitä se ehkä enteilee uskallan olla rauhassa. Jaksan olla läsnä joskus enemmän, välillä vähemmän. Mutta huono-omatunto tulee vain harvoin. Tiedän että tämä olotila menee ohi.
Onneksi ikä on tuonnut mukanaan armollisuutta itseä kohtaan, ja nöyryyttä siinä mielessä että osaan ja uskallan nyt pyytää apua vaikka neuvolasta.
Nostat hyvällä tavalla esille masennuksen todellista puolta.
Mä mietin millähän pätevyydellä arvon rouva nordin kertoo masennuksesta yhtään mitään. Ymmärtääkseni arkkitehdin koulutukseen ei kuulu hirveästi psykologiaa… Vähän on nesteet nousseet päähän, jos kuvitellaan yhden synnytyksen jälkeen olevansa joka alan asiantuntija.
Olen ihan samaa mieltä, rouvalla on nyt noussut pissa päähän, ollut nähtävissä jo viimeisen vuoden aikana.