Miksi erovanhemman on yllettävä samoihin kriteereihin kuin ydinperhevanhemman, jotta osoittaa olevansa riittävä vanhempi?

Erovanhempi tuntee usein olevansa riittämätön, mutta tuntuu välillä, että erovanhemman ON PAKKO päästä samalle tasolle ydinperheen vanhemman kanssa, jotta olisi tarpeeksi.

Ajatus tekstiin lähti tästä kommentista: Eli lapsi ei voi harrastaa, koska vanhemmat eronneet? Mutta jos vanhemmat olisi yhdessä lapsi voisi harrastaa koska vanhemmat näkisi häntä kumminkin jatkuvasti? Eli ajatellaanko tässä lasta? vai aikuista joka EHKÄ jopa enemmän kaipaa sitä lapsen kanssa tekemistä kun lapsi itse.

Kyllä, jos lapsella olisi kaksi vanhempaa samassa kodissa, olisivat mahdollisuudet harrastuksille tai moneen muuhunkin paremmat. Vastauksena kommentoijalle sanon, että tekstissäni toin myös lapsen näkökulman asiaan: ei lapsi jaksa viettää koko iltapäivää menossa, syömättä ja lepäämättä. Toki, jos lapsellani olisi kaksi vanhempaa samassa kodissa, voisi toinen kuljetella harrastuksiin ehkä autolla, tai lähteä aikaisemmin töistä, jolloin aikaa jäisi enemmän.

Erovanhemman elämä ON kompromisseja, koska tietää, ettei voi ikinä yltää siihen, mihin kaksi vanhempaa yltää.

Mutta ei ole. Kun talous pyörii yhden vanhemman tuloilla, aikaresursseilla ja jaksamisella, on tehtävä kompromisseja. Erovanhemman elämä ON kompromisseja, koska tietää, ettei voi ikinä yltää siihen, mihin kaksi vanhempaa yltää.

Mutta miksi pitäisikään? Miksi erovanhemman pitää yltää samoihin kriteereihin osoittaakseen, että on yhtä hyvä vanhempi kuin kuka muu tahansa? Kaksi on eri asia kuin yksi, eikö niin? Kahden rahat ovat enemmän kuin yhden, kahden aika on enemmän kuin yhden. Miksi verrata kahta täysin matemaattisestikin mahdotonta yhtälöä toisiinsa? Miksi erovanhemman on yllettävä kahden tasoon?

Edellisessä tekstissäni arvotin yhteisen ajan lapseni kanssa korkeammalle kuin harrastuksen. Tällaisia valintoja on tehtävä jatkuvasti. Olen myös kirjoittanut, että vuoroviikkovanhempanakin voi uupua ja sain äärimmäisen kuuluvan vastauksen: onhan kumma, ettei jaksa, kun on kuitenkin joka toinen viikko yksin. Toiset ovat aina lapsen kanssa. Kyllä, ovat, yhdessä toisen vanhemman kanssa. Miksi tilanteita pitää vertailla? Eiväthän ne ole millään mittapuulla samanlaiset?

Mä en vain tajua.

Ikäänkuin olisi jokin normi, johon kaikkien on resursseistaan, tilanteestaan, perhetuestaan, rahatilanteestaan, parisuhdestatuksestaan ja niin edelleen huolimatta yllettävä, jotta olisi ns. hyvä vanhempi

Tätä vanhempienvertailukulttuuria on ansiokkaasti tuonut esiin myös bloggaaja Shitty is The New Black. Kun uskaltautuu sanomaan jotakin, nousee kymmenen mielipidettä siitä, että kyllä meillä jaksetaan ja on ennenkin jaksettu ja niin edelleen. Ikäänkuin olisi jokin normi, johon kaikkien on resursseistaan, tilanteestaan, perhetuestaan, rahatilanteestaan, parisuhdestatuksestaan ja niin edelleen huolimatta yllettävä, jotta olisi ns. hyvä vanhempi. Mutta ei ole mitään tuollaista normia. On miljoona tapaa olla hyvä vanhempi, mutta nolla tapaa olla täydellinen. Me kaikki varmasti yritämme tehdä parhaamme resurssiemme puitteissa.

Eronneena niitä on vähemmän ja erilaisia. Niillä koetan arjestani selvitä ja lapselleni hyvää lapsuutta tarjota. Ja se riittää.

On miljoona tapaa olla hyvä vanhempi, mutta nolla tapaa olla täydellinen.

Terveisin, Helka