Miksi peitän kaiken ahdistuksen iloisuuteen?

Kun taas kerran kuulin tämän tutun lauseen: olen se joukon ilostuttaja, iloinen ja reipas, puhelias ja juttujen keksijä, ihmettelen taas. Miksi olen muille sellainen ja miksi silti tuntuu, etten ole yhtään tuollainen, minkälaiseksi minua kuvaillaan?

Siis oikeasti, pohjimmiltaan.

Miten voin olla päivisin juuri tuollainen iloisuuden perikuva ja kotona illalla itkeä itseni uneen märän tyynyn imaistessa hiukseni sekaiseksi kasaksi pääni ympärille? Miksi peitän ahdistuksen ja masennuksen iloisuuteen? Vai peitänkö, olenko vain kehittänyt tiedostamattoman tavan olla iloinen muiden seurassa ja olla se Helka, johon voi luottaa – minulla aina juttu luistaa?

Minä olen välillä hyvin surullinen ihminen.

Minä olen välillä hyvin surullinen ihminen. Olen masentunut ja alakuloinen. Tälläkin viikolla olen ollut, ja viime viikolla. Mutta oletko nähnyt minua näinä viikkoina? Vaikutinko sellaiselta? En varmaankaan. Koska enhän näytä sitä muille.

Töissä voin iloisesti kertoa, että lapsi soitti jälleen ja onpa ihanaa kuulla hänestä. Kotona itken ikävääni lastani kohtaan niin että räkä valuu pitkin rinnuksia.

Heräsin viime viikonloppuna päiväunilta kyynelien muodostamat labyrinttikuviot poskillani. Hiukset olivat jääneet niihin kiinni ja räkä valui nenästä. Oli niin kova suru. Suru jostain, jota ei osaa ehkä edes sanoittaa. Hetken tuntui, etten selviäisi siitä olosta.

Selvisin silti, jälleen kerran.

Töihin saapuu iloinen ja hymyilevä Helka, joka keittää aamukahvia työkavereille ja puhuu liikaa palavereissa.

Aamuisin voi olla vaikea nousta sängystä. Mutta jos ei nouse, ei sekään tunnu hyvältä. Seisominen ja meikkaaminen, syöminen ja töihin meneminen voivat tuntua ylitsepääsemättömiltä tehtäviltä. Kun ne kuitenkin tekee, alkaa helpottaa. Töihin saapuu iloinen ja hymyilevä Helka, joka keittää aamukahvia työkavereille, puhuu liikaa palavereissa ja hölmöilee nolosti, niin, helkamaisesti. Kaikki on taas normaalisti.

Minä on se iloinen ja reipas, hyvää kuuluu, vastaan kysymyksiin. Kotona mietin, ettei huonommin voisi mennä. Mutta ei sitä kukaan näe.

Kotona mietin, ettei huonommin voisi mennä. Mutta ei sitä kukaan näe.

Kun en näytä sitä kenellekään. Joskus, hyvin harvoin, joku näkee sen kaiken alle. Ne hetket ovat arvokkaita. Tunnen olevani alasti, mutta oma itseni. Moni ei sinne pääse katsomaan. En tiedä miksi.

En koe esittäväni mitään, mutta en ole myöskään oma itseni. Onko iloisuus defenssi, tapa olla turvassa? Laitan iloisuuden naamarin päälleni, silloinhan kukaan ei näe kaikkea, mitä oikeasti olen. Oman sisimpänsä paljastaminen on rohkeaa, ja siksi kai en sitä uskalla näyttääkään. Siinä on haavoittuvainen. On kai parempi olla näyttämättä sitä kaikkea ihan kaikille.

Oman sisimpänsä paljastaminen on rohkeaa, ja siksi kai en sitä uskalla näyttääkään.

Muutama kuukausi sitten Jyllannin Suomineito eli Terhi teki minusta lyhytdokumenttielokuvan. Siinä en nauranut. Katsoin elokuvaa ja itkin. En aluksi tiennyt, miksi. Kunnes ymmärsin: olen siinä oma itseni. En se nauravainen ja iloinen, vaan mietteliäs, surullinenkin, paljon kokenut. Sellainen, joka osaa iloita pienistäkin onnellisista asioista, mutta tietää, että elämä on ollut paljon suruakin.

Olin paljas. Se elokuva oli kaunein asia, mitä minusta on tehty. Siinä en peitellyt itseäni. Terhi sai minusta esiin sen puolen, jota en usein näytä.

Oli hetki, kun en peitellyt surua iloisuuteen. Sain olla surullinen. Ja se oli ihan ok.

Lue myös Jyllannin Suomineidon teksti: Kun vahvuus piilottaa haavoittuvuuden, jäljelle jää yksinäisyys

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter