Minä HALUAN olla etä-äiti!

Miksi? Miksi haluan olla etä-äiti? Miksi haluan olla erossa lapsestani? Miksi olen näin huono äiti? OLENKO huono äiti?

Näitä kysymyksiä risteilee välillä niin omassa päässäni kuin myös julkisessa keskustelussa ja kommenteissa.

 

Olen kirjoittanut useita tekstejä etä-äitiyden vaikeudesta:

Äitiyden identiteetti hämärtyy kun ei ole lapsensa kanssa

Olen äitipiireissä jonkinlainen musta lammas, tuomitsevien katseiden kohde

Kunpa meilläkin..

Olen ulkopuolinen oman lapseni arkeen

Ikävä, suru, yksinäisyys ja syyllisyys painaa usein

Miksi sitten sanon, että haluan olla etä-äiti?

”Tässä tilanteessa todellakin haluan olla teinilleni etä-äiti.”

No enhän minä haluaisi. En olisi halunnut erota, en olisi halunnut saada kaksi lasta kahden eri miehen kanssa ja sitten erota ja jäädä yksin. En halua olla erossa toisesta lapsestani suurinta osaa aikaani. En haluaisi ikävöidä, surra, mennä lastenhuoneeseen, kun ikävä puristaa sydäntä niin että tukahdus tulee. En minä mikään sellainen masokisti ole. 

Mutta KUN tilanne on nyt tämä mikä on, niin tässä tilanteessa todellakin haluan olla teinilleni etä-äiti. 

Meille on syntynyt jonkinlainen ihanan epätodellinen kupla meidän perheemme ympärille. Minä tiedän ja luotan sataprosenttisesti siihen, että lapsellani on hyvä isänsä luona. Isä on tiukka mutta varma ja hellä kasvattaja. Lapsellani on hyvät ja oikeanmukaiset rajat elää ja kasvaa. Isä pitää minuun yhteyttä viikottain ja tiedän lapseni olevan siellä, missä on hyvä. 

”Nautimme niin että napa ruskaa.”

Ja kun etäiseni tulee luokseni, yhdestä sopimuksesta heitämme arjen olkiemme yli, poljemme sen nurkkaan piiloon ja alamme nauttia. Nautimme niin että napa ruskaa. Siitäkin olen kirjoittanut:

Nam nam kermat päältä

Onnenhetket mitä kokee vain kun lapsiarki ei ole jokapäiväistä

Etä-äitikin saa olla onnellinen

En halua repiä tietentahtoen lastani pois siitä arjesta, johon hän on tottunut. Lapsellani alkaa kesän jälkeen yläkoulu, hän on murrosiän kynnyksellä. Hänen elämässään alkaa myrskyiset joskin ihanat ajat. Hänellä on vankka kaveripiiri isänsä kotikaupungissa. Hänellä on mummola muutaman kilometrin päässä isänsä kotoa. Olisi itsekästä oman halun ja ikävän takia repäistä lapsi pois nyt totutusta ja turvallisesta arjesta, kun hänen fyysinen, henkinen ja emotionaalinen minuus on muutoksen kourissa jo ihan hänen ikänsä takia. Koulukin vaihtuu. (Lue täältä, mitä minä aineenopettajana ja äitinä mietin muutoksesta, jonka yläkoulu tuo tullessaan.)

”Näen päivittäin, miten hyvä lapsellani on isänsä luona.”

Vaikka ikävä ja syyllisyys tästä tilanteesta on välillä kova, voin silti sanoa, että olen tottunut tähän tilanteeseemme jo hyvin. Ja jopa pidän siitä. Näen päivittäin, miten hyvä lapsellani on isänsä luona. Minulla on myös itselläni vapaa-aikaa, aikaa taaperoni kanssa, aikaa tehdä töitä ja kirjoittaa. Meidän arkemme on loksahtanut hyvin paikoilleen. Siitä tietenkin iso kiitos etäpoikani isälle sekä rakkaalle etäpojalleni. He ovat tehneet tästä toimivan kokonaisuuden yhdessä minun kanssani.

Meidän on näin hyvä. Tiedän, että monilla etävanhemmilla on paljon kurjempi tilanne. Tämä teksti avaa vain ja ainoastaan minun tilannettani. Minulta on kysytty, miksi olen etä-äiti, tai miksi HALUANKIN jatkaa etä-äitinä. Olkoon tämä vastauksena nyt siihen kysymykseen. Pus.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?