”Minä rikoin meidän perheen” – Vaikein asia, jonka olen myöntänyt

Elämäni oli saanut suuntansa siitä, että olen äiti. Olin äiti, vaikka en suunnitellut sitä. Minusta tuli äiti, vaikka monet olivat sitä vastaan. Jäin yksin vauvan kanssa ja olin äiti. Kun pikkuinen kasvoi, olin nuori äiti, joka hoiti taaperoansa koulun ohella ja iloitsi ihanasta lapsestaan.

Olen ollut ylpeä äiti, katsonut lastani ja sydämeni on ollut kokonainen.

Olin ollut äiti jo kauan ja meistä tuli me. Perheeseeni kuuluivat minä ja poika. Meitä tulee kaksi tässä yhdessä paketissa, sanoin kaikille, jotka pyrkivät elämäämme. En minä ollut välittänyt puheista, etten tule selviämään. Äitiys kasvatti minusta kokonaisen. Se oli asia, josta olin ylpeä. Minulle ei tultu sanomaan, että olet kiva, mutta sinulla on tuo lapsi. Ei lapsi ole mikään mutta vaan siunaus.

Elämä muuttui täysin etä-äitiyden myötä

Kun minusta tuli etä-äiti, menetin jossain mielessä tuon elämäni suunnan olla äiti. Olen monella tavalla hukassa edelleen. Menetin sen olon, että tiedän, kuka olen. Olen äiti, mutta en tiedä, millainen äiti enää olen. Etä-äitiys on ollut elämässäni iso haaste ja suru. Kun lapseni muutti pois, menetin jotain olennaista itsestäni.

Etä-äitiys on ollut elämässäni iso haaste ja suru. 

Kuljin vuosia vähän eksyneenä. En ollut enää äiti samalla tavalla kuin ennen. Nyt tiedän, millaista on elää ikävöiden omaa lastaan; tiedän, millaista on, kun menee kotiin, jossa ei ole enää perhettä. Sitä haluaa juosta takaisin tuohon aikaan, kun vielä oli ja muuttaa kaiken. 

Samalla joudun kysymään kysymyksen, jota en ole kunnolla vielä kaiketi edes itselleni esittänyt: Miten ihmeessä oikein olla etä-äiti? Oli aika, kun olin vain äiti. Haluan olla taas ihan se tavallinen äiti. Olla lapseni kanssa ja elää arkea. Sitä arkea, joka puuduttaa ja tylsistyttää. Se arki olisi minulle juhlaa.

Yksi asia voi muuttaa koko elämän suunnan. Joskus tekee jonkun päätöksen tai tapaa jonkun ihmisen, joka muuttaa kaiken. Sitä ei sillä hetkellä vielä näe, mutta jälkeenpäin sen ymmärtää. Olisihan se helppoa, jos sen näkisi. Nyt joutuu kuitenkin sanomaan, että näin asiat minulla meni. Olisi voinut mennä toisellakin tavalla, muttei mennyt.

En syytä ketään muuta

Voisin syyttää muita: tämä tapahtui, kun tuo ihminen teki noin. Mutta en syytä. En enää. Minusta tuntuu, että ensimmäistä kertaa sanon tämän ääneen: minä rikoin päätöksilläni minun ja poikani perheen. Ei perheessämme muita ollut ja muita en siis voi syyttää tapahtuneista.

Ehkä siksi tuntuu väärältä tuntea ikävää ja pahaa mieltä, koska myönnän, että olen tässä tilanteessa ihan itseni takia. En pakene enää totuutta vaan kohtaan sen. Ja samalla mietin, saanko edes surra menetystäni, koska itse olen syypää siihen? Onko minulla siihen oikeutta? Joku toinen on tässä tilanteessa tahtomattaan; mikä oikeus minulla on tuntea pahaa mieltä?

En pakene enää totuutta.

Elämä on nyt etä-äitinä erilaista kuin ennen. Sen ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa, etteikö se voisi olla hyvää. Pitää käsitellä menneisyyden asiat, mutta ei jäädä niiden vangiksi. Meillä on vielä monta yhteistä vuotta lapseni kanssa, erilaisina, kuin toivoin, mutta silti on. Se on arvokas asia. Ehkä sitä osaa nyt arvostaa vielä enemmän. Pitää vain alkaa elämään tuota elämää täysillä, joka päivä. Oppia virheistään, muttei jäädä niihin rypemään.

Etä-äitinäkin olen aina äiti. Tästä ajatuksesta lähtee uuden elämäni opettelu tässä ja nyt.

 

Lue lisää:

Miksi erosin etäpoikani isästä?

”Saanko mennä isin luokse asumaan?”

Rikkoutunut unelma ydinperheestä

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?