Minun kaksi kotia – tyhjä ja täysi
Minulla on kaksi kotia. Ne näyttävät ihan samanlaisilta, mutta eivät ole. Toisessa on meteliä, iloa, huutoa ja melskettä. Toisessa on hiljaisuutta, outoutta, vierauden tunnetta. Toisessa raikuu lapsen iloinen ääni, toisessa kaikuu seinistä hiljaisuus metelinä korviini.
Tämäniltainen kotini on ihan erilainen kuin aamuinen. Aamupuurolautanen oli vielä pöydällä, pikkuinen lusikka sen vieressä. Mutta tuoli on tyhjä. Tyhjä on myös lastenhuone ja lasteni sängyt.
Entä jos ikävä huutaa vasten kasvoja niin, etten kestä sitä?
En halunnut tulla tänne. En taaskaan. Pitkä työpäivä ei haitannut. En koskaan tiedä, miltä tämä toinen koti minusta juuri tänään tuntuu. Entä jos ikävä huutaa vasten kasvoja niin, etten kestä sitä?
Entä, jos juuri tänään en voi mennä lastenhuoneeseen hakemaan pyykkejä narulta?
Entä, jos tänään suru on liian läsnä?
Tuntuu täysin irrallisilta palasilta nämä lasten elämän jäljet kotonani, joka on ihan tyhjä.
On outoa nähdä teinin aiheuttamat sotkut, leikki-ikäisen ruuan muruset pöydällä, täysi pesukoneellinen lastenvaatteita. Mutta lapsia ei ole missään. Tuntuu täysin irrallisilta palasilta nämä lasten elämän jäljet kotonani, joka on ihan tyhjä. Ne kuuluvat siihen toiseen kotiin.
Siihen kotiin, joka minulla on jälleen viikon päästä. Silloin minulla ei ole hiljaista kotia, korvissa raikaa lapsen laulu ja kompastelen teinin vaatemyttyihin. Nyt ne mytyt leijailevat tässä hiljaisessa kodissa kuin jossain toisessa todellisuudessa.
Ne mytyt leijailevat tässä hiljaisessa kodissa kuin jossain toisessa todellisuudessa.
Elämäni on jakautunut ihan kahtia. On kaksi elämää. Kaksi kotia. Kaksi Helkaa. On äiti-Helka ja tämän yksinoleva, joka ei ihan vielä tiedä paikkaansa tässä maailmassa.
Minun kotini on tänään tämä hiljainen. Jos oikein höristän korviani, aamuiset naurunkiljahdukset kaikuvat vielä seinissä.
Elämäni on jakautunut ihan kahtia. On kaksi elämää. Kaksi kotia. Kaksi Helkaa.
Kohta nekin hiljenevät.
Lue myös:
Vuoroviikkoinen elämäni
Sinkkuäidin lapseton viikko – treffeillekö?
Katso: Jyllannin Suomineidon tekemä elokuva minusta, jossa avaan lisää tyhjän lastenhuoneen käsitettä
Terveisin, Etä-äiti
Facebook || Instagram || Twitter
Kommentit
Kohta viisi vuotta elänyt vuorovanhempana, tunnen täysin kaikki samat ikävät ja repivät tunteet, kuin sinäkin. Välttelen edelleen lapsen huonetta, kun lapsi on isällään. Rehellisesti, välttelen koko kotia. Elän kaksoiselämää. Toisella viikolla olen kotona, äiti. Toisella olen missä vain muualla. Se on minun keinoni selvitä ikävästä. Ei kovin hyvä sellainen. Toisaalta nautin kun saan mennä, kun voin töiden jälkeen käydä rauhassa kahvilla tutussa kuppilassa, lähteä aamulla kaupan kautta töihin, ilman että joudun miettimään iltapäivän ruuan laittoa, nautin, kun voin olla kotoa pois ilta kymmeneltä, jos (ja yleensä kun) huvittaa. Ja sitten tunnen huonoa omatuntoa, kun nautin ja joskus jopa odotan omaa aikaa. Ja täysin suotta!
Enää en kuitenkaan siivoa lapsen tavaroita pois muista huoneista, kuten alussa tein. Niiden näkeminen sattui liikaa. Alkuun en myöskään puhunut lapsestani tai hänen asioistaan omilla viikoillani ystävilkeni, koska ikävä iski sillon liian kovaa. Nykyisin osaan jo luottaa itseeni ja siihen, että lapsi palaa ajallaan ja on onnellinen toisaalla, minunkin pitäisi olla.
Kommentit
Tiedän tunteen ja ikävän, joka raastaa. Jotenkuten selviän aina seuraavaan kertaan kun katras on koossa. En kovin hyvin.
Täällä myös etä-äiti joka täysin samaistuu noihin tunnelmiin ja repivään ikävään. Yksinäinen asunto huutaa elämää jota odotan aina kuin kuuta nousevaa. Minun neljä lasta tulevat ja menevät miten sattuu joten välillä voi olla kaksikin viikkoa täyttä hiljaisuutta. Iltaisin itken itseni uneen…
Samaistun! Täällä tuore vuoroviikko-äiti. 2kk vasta
Nyt on ensimmäinen viikko jolloin en itke silmiä päästäni sen ikävän takia. Lapset 10v ja 4v. On ollut opettelemista omien tunteiden säätelyssä. Se koti ei tunnu samalta. En pese lasten pyykkejä,astioita enkä korjaa leluja lattioilta. Vähästä on se elämä siinä kodissa,mieluummin karkaa pois sieltä illoiksi. Ei tähän voi tottua.
Kohta viisi vuotta elänyt vuorovanhempana, tunnen täysin kaikki samat ikävät ja repivät tunteet, kuin sinäkin. Välttelen edelleen lapsen huonetta, kun lapsi on isällään. Rehellisesti, välttelen koko kotia. Elän kaksoiselämää. Toisella viikolla olen kotona, äiti. Toisella olen missä vain muualla. Se on minun keinoni selvitä ikävästä. Ei kovin hyvä sellainen. Toisaalta nautin kun saan mennä, kun voin töiden jälkeen käydä rauhassa kahvilla tutussa kuppilassa, lähteä aamulla kaupan kautta töihin, ilman että joudun miettimään iltapäivän ruuan laittoa, nautin, kun voin olla kotoa pois ilta kymmeneltä, jos (ja yleensä kun) huvittaa. Ja sitten tunnen huonoa omatuntoa, kun nautin ja joskus jopa odotan omaa aikaa. Ja täysin suotta!
Enää en kuitenkaan siivoa lapsen tavaroita pois muista huoneista, kuten alussa tein. Niiden näkeminen sattui liikaa. Alkuun en myöskään puhunut lapsestani tai hänen asioistaan omilla viikoillani ystävilkeni, koska ikävä iski sillon liian kovaa. Nykyisin osaan jo luottaa itseeni ja siihen, että lapsi palaa ajallaan ja on onnellinen toisaalla, minunkin pitäisi olla.