Etä-Äiti

Mitä kuuluu minulle ja etäpojalleni?

27.12.2019 Teksti: Helka Belt

Poikani oli luonani jouluaattoaamun.

Vaikka emme näe kovinkaan usein, tuntuu, että asiat ovat kuitenkin hyvin.

Jo jonkin aikaa tilanne on ollut hyvin tasainen. Ysiluokan alettua meillä on ollut rauhallista niin kotona kuin väliemmekin suhteen. Jos kasin aikana teinin mieli välillä räiskyi, on se selkeästi tasaantunut nyt, kun peruskoulu alkaa loppumaan.

Etä-äitiyteeni liittyviä tunteita olen käsitellyt viime aikoina paljon. Kun suhde syvenee kuopuksen kanssa, myös menneet tapahtumat esikoisen kanssa nousevat pintaan. Se, mitä minulla on nyt kuopukseni kanssa, näen esikoisellani olevan isänsä kanssa. Se tuottaa minulle murhetta ja haikeutta, mutta samalla en voi olla olematta onnellinen siitä, että hänellä on hyvin läheinen suhde isäänsä.

Se, mitä minulla on nyt kuopukseni kanssa, näen esikoisellani olevan isänsä kanssa.

Etävanhemmuus ei satu minuun enää kuten blogini alkuaikoina. Siksi en kirjoita siitä enää lähellekään niin paljon kuin ennen ja blogini teemakin on sen myötä muuttunut. Tämä on yllättäen painanut mieltäni. Tuntuu, että olen muuttanut blogiani liikaa. Mutta sitten ymmärsin, että tämä muutos oli hyvin luonnollinen. Olisihan outoa, jos kolmatta vuotta velloisin samoissa vaikeissa tunteissa, enkä pääsisi lainkaan eteenpäin. Samaan aikaan poikani kasvaa koko ajan, joten tilanne muuttuu väkisinkin.

Näen itseni koko ajan enemmän vanhempana, en etävanhempana. Minun ja isänsä roolit tasapainottuvat jatkuvasti, kun hän itsenäistyy. Toki vastuu on pääosin edelleen isällä, mutta poikamme kulkee kotiemme väliä vapaammin ja omien aikataulujensa mukaan. Tämä on välillä johtanut jopa siihen, että näemme useammin. Lisäksi välimme tuntuvat luonnollisimmilta ja läheisimmiltä. Kun aiemmin kerroin, että poikani tuntuu vieraalta, tuo tunne on kadonnut vähitellen ja tilalle on tullut kaiketi normaalia teini-ikäisen vanhemman haikeutta ja luopumisen tunnetta, mutta samalla ylpeyttä: pojasta on kasvamassa nuori aikuinen.

Minun ja isänsä roolit tasapainottuvat jatkuvasti, kun hän itsenäistyy.

Voisi siis sanoa, että tilanne on normalisoitunut myös mieleni sisällä. Olen varmaankin hyväksynyt tilanteen ja nautin sen hyvistä puolista, niin paljon kuin voin. Ehkä se on hyväkin asia. Surulliset muistot eivät häviä, mutta hälvenevät. Voin sanoa, että tilanteemme on hyvä. Se on paljon enemmän, kuin vuosia sitten.

Lue myös: Etävanhemmuuden monet muodot

Terveisin, Helka

Lue myös

Suosittelemme