Uhrina olemisesta nauttiminen on masokismia ja epäterve tapa – Miksi uhriutumiseen on niin helppoa jäädä?
Uhriutuminen on masokismia eli kivun rakastamista.
Jotkut rakastavat uhrin rooliansa. He nauttivat kivusta. Tätä voidaan kutsua myös masokismiksi.
Näin sanoo Hannu Virtanen kirjassaan Trauma ja rakkaus. Olen täysin samaa mieltä, vaikka tuo termi voikin kuulostaa aika provosoivalta. Mutta sitähän se on, masokismia eli kivusta nauttimista. Jotkut eivät halua luopua uhrin roolistaan. Sen taakse on helppoa piiloutua. Koska olen näin surkea, minä saan luvan kanssa voida huonosti, minua tulee hoivata, minun ei tarvitse käyttäytyä kuten muiden. Koska olen uhri.
Tapahtuu uhriutuminen.– Uhriutuminen on juuttumista johonkin asiaan, tapahtumaan tai olosuhteisiin siten, että siitä tulee elämänasenne, kuvaa psykoterapeutti Pepi Reinikainen. Uhriutunut ihminen ei pysty ottamaan itse vastuuta omasta elämästään, vaan löytää syyn vaikeuksiinsa aina ulkopuolelta, kirjoitetaan uhriutumisesta kertovassa artikkelissa.
Uhrin rooliin on helppo heittäytyä ja kuvitella, että näin saa osakseen sympatiaa. Ehkä vähän saakin. Mutta pidemmän päälle se on kanssaihmisille rasittavaa ja ei kovinkaan vetoavaa. Yksi hyvä huomio, mitä minulle on sanottu: ”Sinua ei voida rakastaa jos et ensin itse rakasta itseäsi.” Kuinka äärimmäisen oivallisesti sanottu. Uhriutuminen liittyy siis myös alhaiseen itsetuntoon, kuten useinkin tunnelukkoihin, jotka ovat syntyneet uhrin kokemien tapahtumien vuoksi.
”Terapiassa masokistinen tarkastelukulma – – painottaa omaa valintaa, omaa nautintoa kärsivästä asemasta. Se avaa uhrina olemisen kokemusta vastuunottamisen suntaan.” -Harri Virtanen
Joskus uhriutuminen voi liittyä myös huijarisyndroomaan. Olen näin huono, ei minua varmasti rakasteta, olen paska, en rakastamisen arvoinen, kohta he huomaavat, etten osaa mitään.
Kaikki nämä ovat opittuja käyttäytymistapoja. Ehkä aluksi ne ovat olleet selvitymiskeinoja, mutta niistä on muodostunut haitallinen tapa. Uhrin roolissa eläjä on raskasta seuraa ja siksi hän jää loppujen lopuksi yksin. Yksi uusi syy olla uhri. Kierre on valmis.
Kipuun ja tuskaan voi tottua ja siitä voi alkaa nauttimaan. Kokemuksiin kiinnytään liikaa, sanoo uhriutumisesta kertova artikkeli. Niin kummalliselta kuin tämä kuulostaakin, on se totta. Siksi uhriutuminen on masokismia. Kun asian kääntää näin, voi se saada uhrin pysähtymään. Nautinko todella tästä surkeudesta? Miksi? Mitä haen sillä? Mitä haluan saavuttaa? Joskus on helpompaa jäädä surkeuteensa kuin uskoa, että ansaitsee ja voi saada parempaakin. Rypemisestä saa voimaa.
”Traumat sisältävät usein häpeää. Uhri kokee, että jollain tavalla ansaitsi hyväksikäytön. Kokemukset aiheuttavat elämänmittaista syyllisyyttä.” – Harri Virtanen
Uhriutumista edeltää vaikeita tapahtumia, traumoja, mielenterveyden ongelmia, väkivaltaa tai hyväksikäyttöä. Siksi uhri kuvittelee, että hän ansaitsee olla rakastettu suuressa surkeudessaan. Ja niin onkin. Mutta emme voi jäädä menneisyytemme vangiksi, tai traumaattiset tapahtuvat jäävät hallitsemaan meitä. Vaikka olisimme kokeneet suuria vääryyksiä, välttääksemme niitä lisää, emme voi uhriutua. Tähän asiaan voimme vaikuttaa, vaikka menneisyyteemme emme.
Minulle oli vaikeaa luopua uhriutumisesta. Se oli muodostunut osaksi identiteettiäni. Minä nyt olen tällainen, tapahtunut paljon, en olisi ansainnut, elämä on mennyt ihan eri tavalla kuin toivoin, olen persoonaltani vain surullinen ja melankolinen ja niin edelleen. Jouduin tietoisesti MUUTTAMAAN PERSOONAANI, mikä loppujen lopuksi oli vain haitallisesta tavasta irtipäästämistä.
On rohkeaa ja vaikeaa irtautua siitä ajatuksesta, että on uhri ja surkea. Siksi sitäkin hienompaa on, jos siinä onnistuu. Oman elämän ottaminen haltuunsa niin, ettei anna menneisyyden vaikuttaa omaan onnellisuuteen, on yksi isoimpia onnistumisiani.
Lue myös: Emme me pelkää uutta rakkautta, me pelkäämme mennyttä kipua
Terveisin, Helka
Kommentit