Miten päästä yli (etä-äitiytymisen) traumasta

Olen kuullut, että blogiani joskus seuranneet ovat lopettaneet sen lukemisen, koska en ole päässyt elämässäni eteenpäin. Tekstini pyörivät saman asian ympärillä, märehdin etä-äitiys-surua, mietin menneitä ja itken ikävääni, enkä tunnu millään pääsevän niistä yli. Mene jo eteenpäin, ei tällaista rypemistä jaksa lukea, olen kuullut.

Mene jo eteenpäin, ei tällaista rypemistä jaksa lukea, olen kuullut.

Tiesin, että jotain on tehtävä, jos mielin, että pääsen eteenpäin elämässäni ja että blogianikin vielä luettaisiin.

On totta, että etä-äitiytymiseeni liittyy traumaattisia tapahtumia ja se on ollut minulle kova paikka. Trauma on voimakas sana, mutta sen voin ainakin sanoa, että kipeää asia on tehnyt.

Varsinkin blogini perustamisen myötä olen sukeltanut niin syvälle menneisiin tapahtumiin ja tunteisiin, että välillä olen kokenut ahdistusta ja traumaperäisiäkin oireita. Olen kuitenkin kokenut äärimmäisen tärkeäksi käydä läpi kaikki nämä tunteet. Jos nimittäin jotain olen oppinut, niin sen, ettei asioita kannata jättää käsittelemättä. Metsään menee, jos niin tekee.

Jälleenrakennuksen askeleet

Psykologian tohtori Bruce Fisher on käsitellyt kirjassaan “Jälleenrakennus” askeleita, jotka jokainen käy läpi menetyksen jälkeen. Toiset nopeammin kuin toiset ja toiset jättävät joitain askeleita väliin, mutta jonkinlaista asteittaista edistymistä on tapahduttava, jotta menetys on kunnolla käsitelty. Koen, että olen käynyt läpi juuri näitä askeleita etä-äitiyteni kanssa.

Kieltäminen. Ensimmäiseksi kieltää koko tapahtuman. Luulen, että minulla kävi juuri näin. En ensin ymmärtänyt lainkaan, mitä oli tapahtunut: ihan kuin kaikki olisi jatkunut normaalina. En käsitellyt tapahtunutta ollenkaan.

Pelko. Tuntematonta kohti on pelottava mennä ja muutoksen jälkeen kaikki on tuntematonta. Huomasin tämän jossain vaiheessa: pelotti valtavasti, menetänkö lapseni kokonaan, hylkäävätkö kaikki minut, mitä oikein nyt tapahtuu? Kuka edes olen, kun lapseni ei ole enää luonani? Oli pelottavaa ajatella noita asioita, saati käsitellä niitä.

Selviytyminen. Löytää jonkun keinon selvitä ja mennä eteenpäin. Minulle tämä saattoi olla blogini. Sain jotenkin purettua asioita. Mutta sitä seurasivatkin vaikeimmat askeleet:

Viha. Olin vihainen. Itselleni, suhteelle, joka on ollut suurin syy menetyksiini, lapsuudelleni, entisille puolisoilleni, kaikille. Vihasin sitä, että minusta oli tullut etä-äiti. Viha on pelottava tunne ja se voi lamaannuttaa. Vaikka sanoin, etten vihaa, valehtelin. Vihasin ja paljon. Se näkyi blogissani teksteillä vaikeasta suhteesta ja menetyksistä, joita se toi. Käsittelin vihaani purkamalla ne teksteiksi. On tärkeää antaa itsensä vihata edes hetken täysillä, koska muuten viha jää sisäämme ja se myrkyttää elämäämme sisältäpäin.

Suru. Vihan jälkeen tulee suru. Ymmärtää mitä on tapahtunut ja tietää, ettei sitä saa tekemättömäksi. Suru on jo edistystä, se on hyväksymistä. Luulen, että olin tässä vaiheessa, kun useat sanoivat, etten ole päässyt traumastani eteenpäin. Olin kyllä, mutta olin surun vaiheessa. Minun oli surtava, itkettävä ja huudettava. Tätäkin vaihetta on saatu seurata blogini teksteissä.

Muutos. Jossain vaiheessa menetyksen jälkeen itsetunto kasvaa, suru on muokannut meistä vahvempia ja on muutoksen aika. Ymmärtää jo, miksi tapahtui, mitä tapahtui ja hyväksyy sen. Toivon olevani tällä askeleella. Huomaan, että osaan rakentaa uudenlaista suhdetta poikaani ja se on lähentänyt meitä uudelleen. Äitiyteni on nyt erilaista, mutta olen silti äiti. Suru ei ole enää kovinkaan voimakasta. Välillä suru voi tulla takaisin, mutta se ei jää pitkäksi aikaa. Silloin tiedän, että muutos parempaan on alkanut.  HYVÄKSYMINEN, joka on kaiken toipumisen edellytys, on tapahtunut. Nimittäin ilman hyväksymistä jää ikuisesti vellomaan traumaansa, katkeroituu ja lopulta ei voi kokea enää onnellisuutta.

Luottamus. Tärkeä askel on antaa itsensä luottaa elämään. Voin luottaa, etten ole menettänyt poikaani ja elämällä on paljon hyvää annettavaa meille.

Jälleenrakennus vie aikaa, mutta se voi tapahtua

Menetyksen käsittelyn askeleita on muitakin ja niitä saattaa joutua kävelemään edestakaisin, ennen kuin on ihan ylhäällä asti. Lohdullista on tietää, että menetyksestä voi selvitä, vaikka onkin se kuuluisa klisee: SE VIE AIKAA. Ei se sekunnissa tapahdu: minä olen kirjoittanut blogiani kaksi ja puoli vuotta ja muutama askel on menty eteenpäin. Pääpaino onkin juuri tässä: eteenpäin on menty!

Askeleeni voivat johtaa ennen pitkää siihen, etten enää kirjoitakaan niinkään etä-äitiydestä, vaan äitiydestä. Kun olen päässyt siihen pisteeseen, tiedän päässeeni eteenpäin, ylös asti.

Lue myös:
Elämäni suurin trauma
Miksi minusta tuli etä-äiti?
Etä-äitiys vaikuttaa koko identiteettiin

Terveisin, Helka