Muuttaako toinenkin lapseni isänsä luokse asumaan?

Kun katson jälleen luonani olevaa kuopustani, hiipii mieleen uudelleen ja uudelleen se ajatus, joka välillä yllättää minut juuri kun sitä vähiten odottaisi: Entä jos hänkin muuttaa joskus isällensä asumaan ja minusta tulee etä-äiti toistamiseen?

Kun hän kasvaa isommaksi, on selvää, että hänen mielipiteellään tulee olemaan väliä. Vielä hän ei 3-vuotiaana osaa sanoa mielipidetään asumisjärjestelyistään, mutta isompana varmasti tulee sanomaan. Kuten esikoisenikin sanoi aikoinaan oman mielipiteensä: isän koti, jossa oli koulu, kaverit ja muut lähellä, oli hänelle silloin se mieluisampi ja parempi asuinpaikka. Me asumme kuopukseni isän kanssa eri paikkakunnilla. Viimeistään kun pojan koulu alkaa, pitää vuoroviikkoista järjestelyämme miettiä uudelleen. Mistä sitä tietää, miten asiat tulevat menemään?

Entä jos hänkin muuttaa pois?

Ajatus nousee mieleeni yhä useammin; entä jos hänkin muuttaa pois? Hiivin jälleen nyt nukkuvan lapseni viereen. Siinä hän nukkuu ja tuhisee, sillä söpöllä tavalla, miten hän on alusta asti tehnyt. Mutta kuinka pitkään vielä minun luonani? Kuinka pitkään tämä jatkuu tällaisena? Voi kun kaikki voisikin jatkua muuttumattomana. Vaikka tiedänkin, ettei se ole mahdollista.

Eron jälkeen lapsi nyt ei vaan voi asua molempien vanhempiensa luona samaan aikaan. Ja eri paikkakunnilla asuttaessa tuleva esikoulu ja koulu tulevat olemaan väistämättä vain toisen vanhemman kotikunnassa. En voi olettaa, että ne välttämättä olisivat juuri minun luonani. Joku sanoo, että mitä minä tällaisia vielä huolin. No ei siihen ole kuin kaksi vuotta, että esikoulu alkaa. Minusta se on aika pelottava ajatus. Älä kasva lapseni, jää tuollaiseksi pieneksi uhmapääksi, joka nyt olet!

On ollut äärimmäisen vaikeaa seurata, miten esikoiseni on kasvanut teiniksi ilman, että olen nähnyt sitä päivittäin. Nyt katson kohta neljävuotiasta kuopustani ja mietin, milloinkohan hänkin kasvaa isoksi ja olenko minä näkemässä sitä? Mitä elämä tuo tullessaan vielä tulevien vuosien aikana?

Etävanhemmuus on tuonut minulle pelon elämääni.

Etävanhemmuus on tuonut minulle pelon elämääni, joka kulkee kuin huomaamatta mukanani ja pulpahtelee välillä pintaan. Alussa en sitä niin huomannut; uusi arki ja uusi vauva veivät minulta paljon huomiota. Se on hiipinyt mieleeni vähitellen, kun esikoisen kasvaessa hurjaa vauhtia olenkin huomannut, miten paljon olen menettänyt näiden vuosien aikana hänen elämästään. Miten paljon joka päivä sitä menetän.

Siksi oli kai uhkarohkeata vielä uudelleen antautua tähän äitiyden rakkauden huumaan. Entä jos tämäkin jotenkin otetaan minulta pois? Joskus vähän vainoharhaisetkin ajatukset valtaavat mieleni ja tekisi mieli sanoa niille, että menkää nyt hyvänen aika hittoon täältä. Kuuntelen jotain olemattomia sanoja kuopukseni isän lauseiden välistä: no joko hän pyytää lasta luokseen? Tai joskus kun itse pyydän apua ja toivon, että hän voisi hoitaa lasta hetkellisesti enemmän, heti sen jälkeen tekisi mieli soittaa takaisin että ei sun tarvitsekaan hoitaa. Jospa tämä jääkin pysyväksi ratkaisuksi?

Lapset, he ovat lainaa vain..sen olen huomannut..

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?