Olen ulkopuolinen lapseni arkeen

Edellisessä kirjoituksessani sivusin jo aihetta. Sitä, miltä etä-äitiys tuntuu. Niinkuin oikeasti. Olen kirjoittanut jo monenmoisista aiheista blogiini; kevyemmistä ja painavammista aiheista. Toki myös tunteista, mitä etä-äitiys herättää. Yksi suosituimpia tekstejäni on ollut Ikävä, yksinäisyys, syyllisyys- tekstini. Jo sekin kertoo siitä, että lukijoitani kiinnostaa tietää todella, mitä se etä-äitiys nyt ihan oikeasti aikuisten oikeassa elämässä on.

 

”Miltä etä-äitiys tuntuu. Niinkuin oikeasti.”

 

Mainitsin edellisessä tekstissäni ulkopuolisuuden tunteen. Eräs toinen etä-äiti toi sen esille, puki sanoiksi asian, mitä itse olin miettinyt ja tuntenut jo jonkin aikaa. Sitä on jonkun ihmisen äiti ja vanhempi, muttei silti ole läsnä. Wilma-viesteistä lukee, että poikani on tehnyt sitä ja tuota koulussa, on ollut menemättä kouluun tai mennyt myöhässä, kokeesta on tullut arvosanaksi tuo tai tämä, iltapäiväpiknik oli mennyt hyvin, valokuvaus teatterilla onnistunut, matka Suomenlinnaan oli ollut katastrofi, opettaja keskustellut pojan kanssa käyttäytymisestä. Ja niin edelleen. Joskus saan tietää, että poikani on ollut kipeänä, tervehtynyt ja jatkanut taas koulunkäyntiä. Ja minä olen ollut täysin tietämätön asiasta. Minulla ei aina ole käsitystä siitä, että noita asioita ylipäätänsä on tulossa tai on jo jopa tapahtunut. Poikani arjessa. Siinä arjessa, johon minä en kuulu.

 

”Sattuu.”

 

Tottahan se on. Minä en kuulu etäpoikani arkeen. Pitää ihan lukea tuo lause itsekin uudelleen. Ja sitten tulee itku. Minä en tiedä, milloin poikani herää, mitkä vaatteet hän laittaa päälleen, mitä aineita hänellä on tänään lukujärjestyksessä, keitä hän näkee koulunsa jälkeen. Kerään tiedonsirpaleita sieltä täältä, viesti tuolta ja viesti täältä. Jos kysyn häneltä tai hänen isältään, saan toki vastauksen. Kaikki eivät saa sitäkään. Mutta minulle ei spontaanisti kerrota kaikesta arjen jutuista. Eihän sitä kukaan löydä aikaa raportoida kaikesta koko ajan jollekin toiselle ihmiselle, joka asuu jossain muualla eikä kuulu siihen jokapäiväiseen arkeen.

Se sattuu. Kyllä se on sanottava. Sattuu ja paljon. Tiedän, että hän on siellä jossain ja että olen hänelle tärkeä. Mutta ei se poista tätä ulkopuolisuuden tunnetta. Joskus vihaan sanaa etä. Olen etäällä, etäinen, jos en henkisesti, ainakin fyysisesti, arkensa on minulle outo. Niin nämä asiat ovat nyt menneet. 

 

”Joskus vihaan sanaa etä.”

 

Mikään tämä ei poista sitä iloa ja riemua, kun hän tulee käymään. Mutta se ei ole sitä arkea. Onkohan sen niin, että mitä ei ole, sitä ihminen kaipaa. Se on kai jotenkin meidän luonteessakin. Lähi-isänä hänen isänsä varmaan kaipaisi arjessa vapaa-aikaa lapsestaan, sitä juhlaa, jota minulla on, kun saan poikani luokseni. Että ehkä minullakin on kadehdittavia juttuja suhteessani poikaani. On ehkä toisen blogikirjoituksen aihe se, kun etälapsi tulee käymään. Millaisia ovat ne päivät. Kun arkeni keskeytyy ja on juhlan aika. Minulle se on joka kerta juhla, kun hän tulee. Ainakin arvostan sitä yhdessäolon aikaa.

Etäillen ja ulkopuolisuuden tunteita kokien, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?