Olisipa meilläkin sotkuista, kunpa meillä ei voisi nukkua aamulla pitkään
”En kestä taas tätä nukutusshowta!”
’”Millon meillä nukutaan pidempään kuin vain kukonlauluun!?”
”Aina saa olla jonkun jälkiä siivoomassa en kestä!”
Kuulostaako tutulle? Varmasti jokainen äiti, vaimo, kumppani, taaperokoti- tai teinikotiäiti tai ylipäätänsä vanhempi tietää, mistä puhun. Joskus kun ei vaan jaksaisi.
Mutta kun joskus kaipaa juuri sitä että ei jaksaisi. Ei jaksaisi lapsiarkea, ei jaksaisi herätä lauantaina kuudelta, ei jaksaisi siivota teinin jälkiä, ei jaksaisi komentaa tuhannetta kertaa lasta siivoamaan omia jälkiään. Ei jaksaisi kuunnella taaperon uhmaa, ei jaksaisi kiukuttelevaa murrosikäistä. Kunpa lapseni olisivat täällä tekemässä minulle noita ei jaksaisi tätä- tunteita.
Joskus tekisi mieli ravistella äitejä tai isejä, jotka arjessaan tuskastuvat lapsiinsa. Että arvostakaa nyt hyvänen aika kuitenkin sitä mitä teillä on! Jokainen etävanhempi tai vuoroviikkovanhempi tai viikonloppuvanhempi varmasti tietää, mistä puhun. Kun taas jokainen yh-vanhempi taas sanoo, että mitä sinä hulluja kirjoittelet! Olisit onnellinen, kun on hetki omaa aikaa ja ei sitä lasta koko ajan jaloissa pyörimässä.
Yleensä onnistunkin niin ajattelemaan. Monesti kiitän siitä, että saan urheilla, joogata, askarrella, kirjoittaa ja lukea rauhassa. Kuinka moni ”normaali perhearkea” elävä äiti tai vanhempi voi tehdä samaa? Silti kun tänään luin eräältä mammapalstalta äitien tuskastuneita iltanukutustaisteluita, teki mieli kirjoittaa capseilla omat ajatukset: näettekö, miten paljon teillä on? Muistattehan olla kiitollisia siitä väsyttävästä lapsiarjestanne, jooko? Teidänkin raskasta lapsiarkeanne joku kahdehtii. Ja paljon.
Koti on siisti ja hiljainen. Taaperon äidin unelma ja päiväunien aihe. Etävanhempien joskus vihaama. Vähän liian hiljainen, vähän liian siisti. Mitä puuttuu? Omat lapset ympäriltä. Koti ei ole kokonainen näin.
Ikävä. Onneksi kohta lapset taas ovat täällä. Ja sitten kun he lähtevät, huokaisee helpotuksesta. Korvat soivat hetken vielä kiljumisesta, uhmasta, kiukuttelusta ja huutamisesta. Elämän äänistä. Ja sitten taas hiljenee. Tähän on tottuminen. Ei siihen vain kunnolla oikein koskaan kuitenkaan totu.
Terveisin, Etä-äiti
Seuraathan jo facebook-sivujani?
Kommentit
Juuri näin. Jatkuvasti vaihtuva arjen rytmi ja ikävöinti on raskasta paitsi lapselle, niin myös vanhemmalle. Joskus sitä ajattelee itsekkäästi, että yksinhuoltajuus olisi paras ratkaisu itselle, kun ydinperhe ei pysynyt kasassa, mutta lapsella on ensisijaisesti oikeus kumpaankin vanhempaansa. Omat tunteet täytyy sitten käsitellä sen mukaan.
Kommentit
Juuri näin. Jatkuvasti vaihtuva arjen rytmi ja ikävöinti on raskasta paitsi lapselle, niin myös vanhemmalle. Joskus sitä ajattelee itsekkäästi, että yksinhuoltajuus olisi paras ratkaisu itselle, kun ydinperhe ei pysynyt kasassa, mutta lapsella on ensisijaisesti oikeus kumpaankin vanhempaansa. Omat tunteet täytyy sitten käsitellä sen mukaan.
Olet juurikin oikeassa. Kun epätäydellisessä maailmassa eroja tapahtuu, pitää tilanne tehdä mahdollisimman täydelliseksi lapselle, jolloin omat itkut ja murheet pitää vain kestää. Kirjoitin jokunen päivä sitten tekstin juuri tuosta lapsen oikeudesta molempiin vanhempiinsa. Se on meidän aikuisten aina muistettava. Kiitos kommentistasi.