Onnen avaimet omissa käsissä

Nyt olemme saaneet viettää täällä eteläisessä Suomessa melkoisen aurinkoista ja lämmintä viikonloppua. Joillekin on pettymyksen tunteita tullut jääkiekkopelin takia, jotkut ovat joutuneet olemaan töissä kauniista säästä huolimatta tai jokin muu asia voi painaa mieltä kauniista ilmasta huolimatta.

Kuitenkin jotain kaunista kesän tulossa on. Elämä alkaa ikään kuin uudelleen. Jotain syntyy uudelleen. Elämä. Ehkä se?

Vauvan blogisti Havaintoja parisuhteesta kirjoitti tästä samasta aiheesta, mitä itse jo mietin perjantaina facebook-sivuillani. Luonnon herääminen eloon synnyttää meissä suomalaisissa tunteita. Iloisia, sentimentaalisia, surullisia, ikävöiviä, itsesäälisiä, toivoa tuottavia, rakastumisen tunteita. Kaikenlaisia. 

Itse katselin perjantaina juuri silmuille herääviä puita. Se kertoo siitä, että kesä on lähellä. Kesään kohdistuu paljon paineita meidän suomalaisten mielessä. Kun aurinko ja lämmin näyttäytyy, olisi pakko nauttia, nyt ulos ja heti, kohta voi jo sataa lunta! Kesä on lyhyt ja niin paljon tehtävää ennen kuin kylmät säät taas tulevat!

Mutta minulla oli vähän surullinen olo. Kirjoitin kuvatekstiksi:

 

Kesä on tullut. Jotkut vitsailevat, että tänä vuonna kesä oli perjantaina. Ehkä tämä oli vuoden lämpimin päivä. Ehkä kesää on vielä paljon edessäpäin. Ehkä aurinko paistaa vielä useana päivänä.
Kesä on yhtä arvaamaton ja oikullinen kuin ihmismieli.
Joskus valon ja lämmön mukana tulee vieraaksi suru ja yksinäisyyskin. Nyt on aika nauttia. Mutta kaikki, keiden kanssa nauttia, ovat muualla. Miksi? Miksi olen jäänyt yksin? 
Huoneet huutavat jälleen. Huutavat tyhjyyttään. 
Toisaalta kiitollisuus. Minulla on paljon. Enemmän kuin monella.
Ristiriitaisuuksia. Elämä on täynnä niitä. Iloa ja surua. Menetystä ja saamista. Halaamista ja yksinoloa.
Elämän kirjo. Yhtä laaja kuin kohta vihannoivat kukkaniityt.
Ilmassa tuoksuu puhkeavat lehdet.
Kesä.

 

Kuvastaa hyvin ristiriitaisuuksia sisälläni. Tämä viikko oli lapseton viikko. Vuoroviikkotaaperoni on isänsä luona. Etäpoikani on matkalla ja nykyään muutoinkin aika harvoin luonani. On harrastukset, koulu, kaverit, matkat, läksyt, isä, äitipuoli, mummola, serkut. On monia syitä, ettei äidin luokse ehdi tulla. (Onneksi on WhatsApp!) On vaikea nauttia, jos ikävä on kovin suuri.

Mutta sitten muistaa. Olen todella siunattu. Minulla on kaksi tervettä poikaa, joilla on asiat oikein hyvin. Paremmin kuin monella lapsella on. Ja vaikka olen etä- ja vuoroviikkoäiti, minulla ei ole riitaisia välejä lasteni isien kanssa, minun elämääni ei vaikeuta hankalat ja pahantahtoiset eksät, hoitosysteemit sovitaan sopuisasti ja maassa on -oikeasti- rauha. 

Helposti ajatukset lipsahtavat itsesäälin puolelle. Ainahan jollain on paremmin. Ja ainahan jollain on huonomminkin. Ja. Jos asiat harmittavat, voisiko miettiä, jos niille tekisi jotain? Harkitsisi edes. Kotona märehtiminen ja sureminen ei auta mitään, jos ajatukset eivät johda johonkin konkreettiseen. Johonkin tekoihin. Onnen avaimet ovat usein meidän omissa taskuissamme. 

Ja minä mietin. Ja tein. Monta kuukautta mietin, että haluan muuttaa lähemmäksi etäpoikaani. Hän voisi käväistä äidin luona päiväseltäänkin, kun matka-aika ei olisi megalomaaninen. Ja nykyinen asuntoni ahdistaa minua. Se kuolettaa kirjoitusintoni, muistuttaa surullisista ajoista. Miksi jäädä tänne? Mietin, miten taaperoni isä suhtautuu. Jos hän laittaa kapuloita rattaisiin. Kerroin. Kaikki meni oikein hyvin. Hän oli iloinen puolestani. Taas olin tehnyt asioista ongelman ennen kuin ongelmaa edes oli.

Tein asialle jotain. Nyt on kesä tulossa. Lehdet kasvavat puissa. Minun elämäni kasvaa kohti uutta. Tulee kesä. Uusi elämä. Olen innoissani.

Ihanaa sunnuntaita teille rakkaat lukijat, terveisin Etä-äiti