Etä-Äiti

Pelottaa tämä pakkosinnittelykulttuuri, jossa on jaksettava, vaikkei enää jaksaisikaan

Teksti: Helka Belt

Kun sanoin, että tarvitsen omaa aikaa (kyllä, erovanhempanakin) sain kovan someraivon aikaiseksi. Kun kirjoitin, etten jaksaisi tai varsinkaan osaisi enää olla lähivanhempi vanhemmalle pojalleni, sain someteilauksen.

Miten voin ensin kirjoittaa vuosia, että ikävöin lapsiani, mutta sitten sanoa, etten jaksaisi heitä? Miten voin kirjoittaa, etten haluaisikaan olla lähiäiti? Että etä-äitiydessä on hyviäkin puolia? Miten voin sanoa, että vuoroviikkovanhempana väsyn lapsiviikoilla? Enkö saa jo ihan tarpeeksi lepoa? Miten voin olla näin itsekäs?

Sanoin ääneen, etten jaksa. Että tarvitsen omaa aikaa. Että uuvun. Ja BUM! sain leiman otsaan: olen väkisinkin huono äiti, minulta puuttuu äidinvaisto ja miten tällaiselle edes annetaan lapsia.

Minua pelottaa, millainen pakkosinnittelyn yhteiskunta meille on kasvamassa.

Olin järkyttynyt tästä reaktiosta, mutta ennen kaikkea alkoi pelottaa. Minua pelottaa, millainen pakkosinnittelyn yhteiskunta meille on kasvamassa. Me elämme edelleen siinä sodan jälkeisessä pakkojaksamiskulttuurissa, kun ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. Minulle on sanottu monta kertaa, että ennenkin äidit jaksoivat, mutta sinä muka et jaksa. Meitä verrataan niihin vanhempiin, jotka elivät vaikeissa olosuhteissa, rikkoutuneessa yhteiskunnassa, yrittäen pitää huolta perheistään ja käydä töissä sodan runtelemassa maassa, jossa sotatraumat lamaannuttivat perheitä sisältä päin.

Eli kuka voi sanoa, että ennen oli paremmin? Että nyt pitää jaksaa kuin ennenkin jaksettiin? Eikö ole vain hyvä, että nyt voi sanoa, etten jaksa ja saada siihen apua? Onko pakko sinnitellä siihen asti, että romahtaa?

Ei ole. Työskentelin vuosia perheiden parissa, joissa on ollut pakko hiljentää vauhtia, kun ei enää oikeasti jaksettu. Entäpä, jos perheet olisivat osanneet sanoa jo aiemmin, että nyt tarvitsemme apua? Silloin olisi säästytty paljolta. Varsinkin siltä kamalalta loppuunpalamiselta, josta on paljon vaikeampi parantua kuin pienestä väsymyksestä, jonka voi levätä pois. Olen nähnyt perheitä, jotka ovat ymmärtäneet tämän ja he ovat äärimmäisen kiitollisia saamastaan avusta ja siitä, että he ymmärsivät: ei ole pakko jaksaa sinne asti, ettei enää vain yksinkertaisesti pysty jaksamaan.

Me elämme edelleen siinä sodan jälkeisessä pakkojaksamiskulttuurissa, kun ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa.

Minä olin monta vuotta nuorena äitinä yksin lapseni kanssa. Minä jaksoin, vaikken oikein olisikaan jaksanut. Nyt kun olen vanhempi, minä olen armollisempi itselleni: osaan myöntää puutteeni ja heikkouteni, vaatia omaa aikaa ja palautumista. Jopa aikaa nukkua, vaikken olekaan huonosti nukkuvan lapsen lähiäiti tai aina valvova vauvan vanhempi. Saan silti haluta levätä. Saan silti kaivata rauhaa.

Se ilmiö, minkä tekstini aiheuttivat, pelottavat siksi, koska moni voi nähdä ne ja pelästyä: tuo sanoi, että haluaa omaa aikaa ja uupuu ja hänet lynkattiin. En kestäisi tuollaista. Minäpä jaksan siis valittamatta. Mihin se johtaa? Seuraukset voivat olla katastrofaaliset. Silloin ei enää pienellä nukkumisella ja päivän omalla ajalla selvitäkään.

Tuo sanoi, että haluaa omaa aikaa ja uupuu ja hänet lynkattiin. En kestäisi tuollaista. Minäpä jaksan siis valittamatta. Mihin se johtaa?

On paljon parempi koko perheen hyvinvoinnin kannalta sanoa mieluummin etu- kuin jälkikäteen, että nyt muuten en jaksa. Nyt sen voi sanoa. Yhteiskunta menee eteenpäin, kasvaa, kehittyy ja muuttuu meille monella tavalla paremmaksi paikaksi elää. Me elämme Suomessa yhteiskunnassa, jossa saa apua, jos sitä uskaltaa pyytää. SE on oikeaa rohkeutta ja jaksamista.

Minä olen erovanhempi ja paljon yksin. Erovanhemmuus ei poista kuitenkaan sitä, että voin väsyä ja tuntea itseni riittämättömäksi. Erovanhemmuus tuo toisenlaisia paineita ja stressiä elämään kuin ydinperhevanhemmuus. Siksi ei kannata sanoa, että sinähän olet jo paljon yksin, miksi sinä kaipaisit mitään omia aikoja. Jokainen tilanne on erilainen, mikä me olemme toisten tilanteita arvioimaan, kun emme tiedä.

Hypätään pois tästä pakkosinnittelyn ja -uupumisen oravanpyörästä. Apua saa. Sitä saa pyytää.

Minut someteilattiin, mutta jokaisen teilauksen pariksi sain yksityisviestejä ja kommentteja. Rohkaisevia: ihanaa, että joku uskaltaa sanoa, ettei olekaan täydellinen äiti. Että väsyy. Että on vaikeaa olla eroäiti. Että haluaa olla yksin. Että on ok sanoa näin. Ja ettei lapsi siitä kärsi. 

Ja NUO merkkaavat minulle enemmän kuin sata teilausta.

Hypätään pois tästä pakkosinnittelyn ja -uupumisen oravanpyörästä. Apua saa. Sitä saa pyytää. Saa olla rohkeasti riittämätön. Kuka meistä aina jaksaisi? Eikä tarvitsekaan.

Terveisin, Helka

Facebook II Instagram

Lue myös

X