Ahdistukseni rintojeni pienuudesta johtuukin isästäni – Isän suhtautuminen äitiini syy itsetunto-ongelmaani

Minulla on pienet rinnat ja se on ahdistanut minua niin kauan kuin muistan. Mutta vasta nyt ymmärrän, mistä ahdistukseni oikein kumpuaa.

Nimittäin kukaan ei koskaan ole sanonut minulle, että en olisi naisellinen, haluttava tai kaunis siksi, että rintani ovat pienet. Ei kukaan kumppanini, treffiseurani tai ystäväni.

Lue myös: Olen hyvin pienitissinen nainen, voinko koskaan näyttää naiselliselta

Sain todellisen ahaaelämyksen, kun luin kirjaa Aina tytär, aina äiti. Se käsittelee tyttären suhdetta äitiinsä. Siinä kerrottiin, miten isän suhtautuminen äitiin vaikuttaa myös tyttären suhtautumiseen äitiinsä ja ja sitä kautta itseensä.  Äiti on tyttärelle ensimmäinen naisen malli ja tytär ottaa kaikesta mallia juuri äidiltään; niin hyvässä kuin pahassakin. Kirjan luettuani lähti mielessäni käyntiin valtava ajatusketju ja tunneryöpytys.

Niin pitkään kun muistan, isäni haukkui äitiäni. Heidän eronsa oli minun näkökulmastani katsottuna riitainen, myös avioliitto oli täynnä vihaa ja huutoa. Varsinkin eron jälkeen isä alkoi pitää meitä lapsia kostonsa välikappaleena. Hän haukkui äitiämme meille.  Koska olen meistä lapsista ulkonäöllisesti eniten äidin näköinen, isän viha kohdistui myös minuun. Olin huoranpenikan näköinen ja kelvoton. Ihmettelin pienen lapsen mielessäni, että miksi isä niin minua vihasi. (Sanottakoon, että myöhemmin meidän välimme paranivat ja ennen hänen kuolemaansa olimme jo läheiset.)

Lue myös: Olemme hyvin riitaisan eroperheen lapsia

Minulla ja äidilläni on hyvin pienet rinnat. Isän haukkuminen kohdistui myös tähän äidin ulkonäön piirteeseen. Kuulin sitä toistuvasti ja isäni mielestä nainen on nainen vain jos hänellä on isot rinnat.

Isäni haukku äitiäni kohtaan on suoraan mielessäni haukku minun ulkonäköäni kohtaan.

Kirjan luettuani ymmärsin: isäni haukku äitiäni kohtaan on suoraan mielessäni haukku minun ulkonäköäni kohtaan. En ole naisen näköinen, olen ruma, en ole hyväksytty. Isän viha äitiä kohtaan oli minun mielestäni myös sitä, ettei hän hyväksynyt minua.

Ja nyt avautui minulle ymmäryksen maailma. Tämäkin vahingollinen ajattelumallini itseäni kohtaan on lähtöisin lapsuudestani. Minun mielessäni nousi hetkeksi viha. Kunpa aikuiset ymmärtäisivät, ettei lapsia ikinä saa käyttää kostonvälineenä erossa tai sen jälkeen, eikä toista vanhempaa saa haukkua lasten kuullen.

Tuollaisesta käytöksestä voi syntyä lapselle elinikäinen trauma ja tunnelukko. Siksi minä olen koko elämäni ajan kipuillut ruman ulkonäköni suhteen. En siksi, että minulle olisi aikuisena sanottu mitään pahaa. Vaan silloin, kun lapsen ja tytön identiteetti alkaa kasvaa naisen identiteetiksi, sain kuulla olevani epänaisellinen. En nainen lainkaan. Onko ihmekään, että minulla on vaikeuksia hyväksyä sitä, että olen hyvännäköinen nainen, kuten olen niin usein kuitenkin kuullut?

Oli kuitenkin valtavan helpottavaa ymmärtää, mistä ajatukseni oikein juontuvat. Jälleen yksi askel kohti parempaa itsetuntemusta ja vahvempaa itseluottamusta. Matka on pitkä, mutta olen sen jo aloittanut.

Lue myös: Lapsena opittu huonon tytön syndrooma vaikeuttaa aikuisiän parisuhteita

Terveisin, Helka